Populistijohtajan uho ja tuho

Etsin yleisiä lainalaisuuksia, jotka selittävät Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi ja perussuomalaisten hajaannusta, kun Timo Soini luopui puolueensa johdosta


Miten valtaan pääsee demokratian keinoin? Historiantutkimus on melko yksimielinen syistä, kuinka Adolf Hitler saavutti itsevaltiaan aseman. Hän hyödynsi vaaleja. Kuitenkin yhteiskunnalliset syyt, kuten monen muunkin ”suurmiehen” kohdalla, ovat olleet tausta. Yhteiskunnallinen tilanne on suorastaan sääntö, kun syntyy kansanliike, mikä on vaaraksi yhteiskunnan vakaudelle. Näytti ensin siltä, että Donald Trump kohosi presidenttiehdokkaana populistijohtajaksi nopeasti kuin tyhjästä. Aluksi syynä pidettiin, että hän vain osasi vedota kansaan juuri sopivalla tavalla. Pian kuitenkin vakiintui käsitys, että ratkaiseva syy myös hänen nousulleen oli yhteiskunnallisen tilanne, ennen kaikkea sen muuttuminen. Maan keskiluokka menetti asemaansa muuhun väestöön nähden. Häviöön joutuneille presidentinvaalit tarjosivat helpon tilaisuuden protestoida.

Sattumilla on aina oma osuutensa. Sattumaa on sekin, tarjoutuuko yhteiskunnallisen tilanteen kannalta sopivalla tavalla karismaattinen henkilö vallantavoittelijaksi. Sen sijaan aikana, jolloin yhteiskunnallinen tilanne ei ole otollinen, ei karismaattisinkaan henkilö saa sanomalleen vastakaikua eikä hän voi nousta valta-asemaan populistien käyttämin keinoin.

Minulle populismia on ihmisjoukkoihin vetoaminen jättämällä syy- ja seuraussuhteet selvittämättä tai asioiden kertominen tahallaan väärin. Kun ihmisillä on hätä eikä apua ole näköpiirissä, moni turvautuu poppakonsteihin ja ihmeparantajiin eikä enää usko tosiasioihin. Populistit levittävät vaikeuksiin joutuneille poppakonsteihin verrattavia ratkaisuja.


Yhteiskunnalliset syyt
Raha tuo arvostusta. Suuripalkkaisia kunnioitetaan, mutta purnaaja ei useinkaan sitä muista, kun hän moittii kansanedustajien korkeita palkkoja. Nämä palkat ovat kuitenkin se pätevyyden mitta, mikä saa tällaisen purnaajankin arvostamaan ja äänestämään varakkaita ehdokkaita. Toki suuret tulot mahdollistavat myös näkyvän vaalimainonnan.

Tulot saattavat osoittaa edelleen kasvua, mutta siitä huolimatta tällaisen ryhmän asema muuhun väestöön nähden huononee. Mikäli näin käy, toisten menestyksen kasvu on ollut vielä nopeampaa ja siksi he ajavat ohi. Hitaamman tulokehityksen kokeneet jäävät jälkeen, vaikka heidän kohdalla aikaisempiin aikoihin verrattuna tulojen kasvu olisi varsin nopeaa. He eivät varsinaisesti köyhdy, kun mitataan palkkapussin koolla, mutta palkkapussin ostovoiman perusteella köyhtyminen sen sijaan on todennäköistä.

Eli paradoksi: tehdään niin tai näin, seurauksena eriarvoisuus kasvaa ja ennen pitkää kapinoivat arvostustaan menettävät. Tuloerot siis kasvavat myös silloin, kun kaikilla menee aikaisempaa paremmin, koska ihmisten tulot väkisinkin kasvavat eri tahtia. Luulisi olevan päättäjien vallassa, että tuloerot eivät kärjisty. Yleensä kuitenkin hyvätuloiset pystyvät vaikuttamaan, että heillä on vahvat puolustajat. Siksi tuloerojen purkamiseen tarvitaan jonkinasteinen kapina ja usein nokkamieheksi populisti. Se on toinen kysymys, onko populisti tehtävään paras vaihtoehto.

Kun tuloerot kasvavat, muuttuvat ihmisten keskinäiset suhteet. Onhan arvostus ainakin jossain määrin sidoksissa varallisuuteen. Selitys, että tuloerot luovat jännitteitä yhteiskuntiin, löytyi silloinkin, kun alettiin selvittää, miksi Yhdysvaltain tietyillä alueilla Trump sai laajaa kannatusta. Trumpin suosio oli teorian mukaisesti merkittävintä niillä seuduilla, missä talouskasvu hidastui tai missä löytyi alueita, joilla tulokehitys kokonaisuudessaan ei ollut vain laantunut vaan oli lähtenyt laskusuuntaan.


Johtajan lähipiiri
Keskeinen keino, jolla valtaan päässyt kansanjohtaja lujittaa asemansa, on hankkia ympärille henkilöitä, jotka seuraavat johtajaansa niin hyvässä kuin pahassa. Perinteinen selitys, miksi asemaansa parantavan johtajan ympärille on tunkua, on se, että johtajaansa palvelemalla itse hyötyy taloudellisesti tai voi itse saada arvostusta. Tämä ei kuitenkaan riitä, jotta johtaja voi säilyttää asemansa. Viholliset ja kilpailijat nimittäin jatkuvasti yrittävät tarjota vielä rahakkaampia ja vaikutusvaltaisempia tehtäviä, jos heillä on suinkin sellaiseen mahdollisuus. Erityisesti silloin, kun johtajan asema järkkyy, hänen lähipiiristäkin löytyy loikkareita, jotka uskovat menestyvänsä kilpailijan palveluksessa.

Poliittisen johtajan maksuvälineenä alaisia rekrytoitaessa ovat arvostetut vakanssit, kuten ministerinsalkku ja tärkeät valiokuntapaikat sekä kuntapolitiikassa erilaiset puheenjohtajuudet ja lautakuntapaikat. Niihin oikotie on puoluejohtajan mielipiteiden toistelu ja eri tavoin johtajan tukeminen. Samalla vahvistetaan siteitä vallan huipulla olevan johtajan ja hänen merkittävien alaistensa välille. Paitsi että se auttaa johtajan pysymistä vallassa ja alaisten aseman säilyttämistä, se parantaa myös yhteistyön ja asioiden sujumista. Mitä selkeämmin johtaja on itsevaltias, sitä tärkeämpää hänelle on lojaali lähipiiri. 


Johtajan suosion tavoittelu voi saavuttaa omituisia piirteitä. Siitä esimerkki on oheinen lehtijuttu "Ministerit mielistelivät kilpaa Trumpia" (Helsingin Sanomat 14.6.17). Tilaisuudessa, johon toimittajilla oli pääsy, Trumpin lähipiirin jäsenet raportoidessaan toimialastaan kukin vuorollaan ylistivät presidenttiään mielistelyin, jollaisiin länsimaiden demokratioissa ei ole totuttu.

Lehtijutun mukaan presidentille jätettiin kertomatta epäkohdista, mutta sellaiseen toki länsimaissakin on totuttu. On useasti ennenkin käynyt niin, ettei johtajille ja esimiehille tohdita kertoa puutteista ja väärinkäytöksistä, kuten vaikkapa työpaikkakiusaamisesta tai alkoholia työpaikalla naukkailevista työntekijöistä. Sen sijaan suomalaiselle kulttuurille on aika vierasta, että jokaisen alaisen pitää erikseen korulauseilla imarrella esimiestään muiden kuullen. Ei Amerikassakaan liene yleistä, että ylimitoitetut kehut kerrotaan median ympäröimänä.

Kun tiedotusvälineet dokumentoivat imartelun, on kiusallista myöhemmin korjata kannanottojaan vähemmän imarteleviksi. Takinkääntäjä on nolo mainesana. Sen saa silloinkin, jos luopuu mielistelystään. Pitkälti pelko takinkääntäjäksi leimautumisesta auttaa pitämään Trumpin ministerit ja johtavat virkamiehet nöyrinä ja uskollisina, vaikka nämä näkisivät tarvetta arvioida asioita uudella tavalla. Vasta kun Trump erotti alaisensa, ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että itseään puolustaakseen oli mahdollista moittia jopa presidenttiä. Jos sen sijaan erotettu alainen puolustautuu julkisesti Pohjois-Koreassa ja eräissä muissakin diktatuurimaissa, viimeistään silloin kohtalona on vankila tai teloitus. Täytyy toivoa, että Yhdysvaltain lait suojelevat jatkossakin tällaisella kohtalolla pelottelulta.

Ei ole vain TV-sarjojen juonenkulku, vaan myös oikeassa elämässä oikeuden tuomioihin vaikuttaa syytetyn karisma, syyttäjien ja puolustajien taidot sekä tuomarien antipatiat ja sympatiat, median ja yleisön paineet ym. Siksi oikeuden antamien rangaistusten ankaruus vaihtelee, vaikka kuinka pyrittäisiin tasapuolisuuteen. Tästähän kertoo jo se, että ylemmän oikeuden päätös varsin usein poikkeaa alioikeuden päätöksestä. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden elinikäiset tuomarit ovat osin edellisten presidenttien ja osin nykyisen presidentin valitsemia ja senaatin hyväksymiä. Tuomariehdokkaaksi päästäkseen he ovat olleet mukana poliittisessa kaupankäynnissä. Näin ollen myös heidän antamissaan tuomioissa on väkisin politiikkaa. Ei siis ihme, mikäli päätökset eivät aina tunnu johdonmukaisilta.

Pohjois-Korean, Turkin, ehkä Venäjänkin päämiesten ja usean muun maan itsevaltaisen johtajan on itsesuojelusyistä suorastaan pakko jatkuvasti kasvattaa valtaansa. Näin he pyrkivät estämään vallan vaihtumisen, jotta eivät joutuisi oikeuteen, mikä määräisi vankilaan tai teloitettavaksi. Vallankaappausten seurauksena on ennekin silmänlumeeksi ollut oikeudenkäyntejä, vaikka oikeampi nimitys olisi lynkkaus.

Oli väärinkäytössyytöksissä perää tai ei, kasvaa vaara, että Trump joutuu oikeuden tuomitsemaksi, mikäli hänen valtansa ja kansansuosionsa rapautuu. Pelastuskeinona näyttäisi olevan lähipiirin uskollisuuden lujittaminen. Trump ja hänen valitsemat ministerit sekä monet johtajat virkamiehet ovat samassa veneessä. Jos joku heistä joutuu oikeuden tuomitsemaksi, on vaarana että valloille pääsee raskaisiin tuomioihin johtavien oikeudenkäyntien ketju. Uhka koskee presidentin ohella ministereitä, virkamiehiä ja neuvonantajia.


Kansajohtajan tuho
Kun itsevaltainen johtaja kuolee, sairastuu, luopuu vallasta vapaaehtoisesti tai tapahtuu vallankaappaus, helposti syntyy hajaannus, jolla on enemmän tai vähemmän kohtalokkaat seuraukset. Olemme seuranneet (kesällä 2017) perussuomalaisten puolueen hajaannusta, kun karismansa voimalla puoluetta varsin itsevaltaisesti johtanut Timo Soini luopui vallasta. Hajaannus ja sekasorto eivät kuitenkaan ole vain populistipuolueen vallansiirron seuraus. Hajaannus on seurannut silloinkin, kun poistunutta johtajaa ei millään mittareilla voinut kutsua populistiksi. Useita vuosia maailmansodan jälkeen rauhan tyyssijaksi uskotussa Euroopassa puhkesi Balkanin verinen sisällissota Jugoslavian itsevaltaisen johtajan Josip Broz Titon kuoleman jälkeen. Vastaavista hajaannuksista, joita on kutsuttu myös valtatyhjiöiksi, löytyy esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Kannattaa muistaa, että hajaannus ei aina paljastu välittömästi, toisinaan siihen kuluu vuosia.

Eduskuntamme opposition on suuressa määrin tapana käyttäytyä kuin populistipuolue. Senkään ei tarvitse välittää, onko sen julistamien väitteiden syy- ja seuraussuhteilla kunnon perusteet. Riittää, että hallitusta parjataan, jotta parjaaja ja hänen puolueensa keräisivät sympatioita seuraavien vaalien varalle. Tämä koskee kaikkia puolueitamme, kun he ovat oppositiossa, mutta erityistä huomiota on saanut perussuomalaiset aivan ansaitusti. Tapahtuihan Timo Soinin johdolla monessa kysymyksessä näkyvä ja räikeä linjanmuutos, kun puolue siirtyi oppositiosta hallitusvastuuseen.

Perussuomalaisten puheenjohtajan vaali sattui puolueen kannalta pahaan aikaan. Taloudellinen noususuhdanne oli alkanut ja kansan tyytyväisyys on kasvussa, joten senkään takia ei ole ihme, että mielipidetiedustelut osoittavat populisteille alenevaa kannatusta. Perussuomalaiset oli populistipuolueena tehtävänsä tehnyt siltä osin kuin sen ja tai minkään puolueemme ylipäänsä on mahdollista edistää Suomen talouskehitystä. Suhdanteen veturinahan on taaskin maailmantalous ja on vaara, että oma hallintomme enemmän sotkee kuin parantaa talouden toimivuutta. Tälle epäluulolle on katetta, koska takana on kymmenen vuoden taantuma, josta Suomi nousi viimeisten joukossa, 
vaikka aikaisemmin taantumasta nousseilla mailla ei ollut meitä parempia aseita nousua varten.

Jakautuneen populistipuolueen johtajilla ei ole mahdollisuuksia nostaa puolueidensa menestystä, mikäli kannatusta eivät ruoki yhteiskunnalliset syyt. Ei sekään auta, että uusilta puoluejohtajilta löytyisi potentiaalia tarvittavaan karismaan, sillä sellaisen karisman esillepääsy edellyttäisi vuorovaikutusta rajusti napisevan kansan kanssa.

Kaikesta huolimatta populistipuolueita on tarvittu. Populistit ovat jakaneet lohtua ihmisten alamäessä ja heitä kannattamalla ihmiset ovat tunteneet auttavansa toinen toisiaan. Sekin voi helpottaa, jos tässä monimutkaisessa maailmassa joku yhä tarjoaa asioille yksinkertaisia selityksiä.


Artikkeli julkaistu 6.7.2017