Koulukiusaaminen on ymmärrettävissä


Kiusaamisen syynä on kiusaajan pelko, kun hän itse kokee olevansa vaarassa joutua kiusatuksi.
Korkealle asetetut vaatimukset voivat saada huonosti menestyviä kiusaamaan heikompiaan. Se on ihmismielen vaistonvarainen keino lisätä omia menestymismahdollisuuksia.

Vuosikymmeniä on näkyvästi yritetty ehkäistä koulukiusaamista. Jatkuvasti sitä kuitenkin paljastuu. Onko koulukiusaaminen edes vähentynyt torjuntatyön ansiosta, sitä on vaikea osoittaa; kiusaaminen muuttaa muotoaan ja se on usein erittäin vaikeaa huomata ja osoittaa todeksi. Minkä toinen kokee hauskanpidoksi, voi olla hauskanpidon kohteen mielestä rankkaa kiusaamista,  mikä jättää mielen pysyviä vammoja. Samantapaista kiusatuksi joutumista kuin kouluissa tavataan työpaikoilla.  Julkisuuden henkilöitä joutuu jatkuvasti kiusatuksi ja sitä pidetään suorastaan hyväksyttävänä. Eri puolilta maailmaa tulee raportteja, kuinka asevelvollisten kesken esiintyy varsin usein aina itsemurhiin asti  johtavaa kiusaamista.

Miksi kiusaamista näyttää esiintyvän kaikkialla, missä ihmiset toimivat yhdessä? Onko olosuhteilla osuutta kiusaamiseen? Näihin kysymyksiin haen vastausta.


Tästä ollaan samaa mieltä 

Tiedän toimivani vastoin vakiintuneita periaatteita, kun aloitan pohdinnan siitä, mikä tekee jostakin kiusatun, enkä rajoitu arvioimaan sitä, millaisia ovat kiusaajat. On tosiasia, että usein, muttei aina, kiusattu on jollain tavalla erilainen kuin yhteisönsä muut jäsenet. Ulkonäössä, käytöksessä tai joissain kohtaa kyvyissä on poikkeavia piirteitä; sitä kiusataan, joka on tyhmä tai on muita etevämpi. Koulussa viime mainittua kutsutaan kiusaamistarkoituksella pinkoksi. Silloinkin saattaa joutua kiusatuksi, kun vain kerran epäonnistuu tai joskus on toiminut erilailla kuin oman yhteisön enemmistö odottaa. Erilaisuus voi olla jopa yhden ainoan henkilön mielikuvituksen alullepanema harha, mihin kuitenkin muut alkavat uskoa. Pelkkä väärinkäsitys saattaa riittää, jos syytä kiusatuksi tulemiselle edes aina tarvitaan. Sattumakin voi tehdä henkilöstä kiusatun.
Lasten vanhemmille on tuttua, kuinka päiväkodeista alkaen suurelle osalla nuoria oikeanlainen pukeutuminen on tärkeää. Perimmäinen ja tiedostamaton syy on usein pelko, ettei vain leimautuisi sen verran erilaiseksi, että joutuu kiusatuksi. Sen sijaan se käsitys on lähes aina harhaluulo, että joku voisi pukeutua täysin erilailla tulematta kiusaamisyritysten kohteeksi. Erilailla pukeutuneen kohdalla ei aina huomata, että hänenkin pukeutumisella on rajat, joita ei saa ylittää.

Oppilas alkaa tupakoida ja kokeilla päihteitä, jos moni muukin tekee näin. Muutenhan saa pelätä näyttävänsä erilaiselta, mikä voi johtaa kaverien hylkäämäksi, josta seuraava pelon aihe on tulla suorastaan kiusatuksi.
Moni oppilas pyrkii salaamaan jopa perhetaustansa, jos perheen sosiaalinen status on ylempi tai alempi kuin useimpien luokkatovereiden. Kodin varakkuuden tai köyhyyden sinänsä ei tarvitse aiheuttaa häpeää, mutta oppilas pelkää, että sellaisesta erilaisuudesta voi tulla kiusaamiskierteen alullepanija.

Luokan vaihto samassa koulussa harvoin auttaa. Oppilas voi päästä kiusatun roolistaan, kun pakenee kyllin kauas. Jos kuitenkin uuden koulun oppilaista jollakin on tuttuja kiusatun entisessä koulussa, silloin tieto helposti leviää uuteen kouluun ja kiusaamiskierre taas alkaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tiedon tuoneesta tulisi kiusaaja. Jos tieto aikaisemmasta kiusaamisesta leviää laajemman joukon tietoon, vaara kasvaa, että löytyy sellaisia, joilla on tarve kiusata. 
Tunnetusti kiusaamiskierteelle on tyypillistä, että erikseen on kiusaajia ja niitä, jotka vain yllyttävät kiusaajia sekä niitä, jotka pelkästään hiljaa hyväksyvät kiusaamisen. Helposti nekin, jotka eivät hyväksy kiusaamista, välttävät kiusattua. Syy, ettei juuri kukaan auta kiusattua, on pelko, että auttaja joutuu itsekin kiusatuksi. Jos kiusattu on laajan joukon kiusaama ja sen lisäksi monen muun kiusatuksi hiljaa hyväksymä, silloinhan myös auttaja leimautuisi erilaiseksi ja täyttäisi kiusattavan tunnusmerkit.

Kiusatut julkkikset 

Aika-ajoin epäsuosioon joutuneeseen julkisuuden henkilöön kohdistuva sanankäyttö muuttuu korrektista ja kunnioittavasta arkiseksi ja siitä on sitten lyhyt matka pilkantekoon. Pienestä alusta kasvaa vyöry, kun myös aikaisempia, hyvin vähäisiäkin rikkeitä ja mokia aletaan kilvan etsiä ja nostaa päivänvaloon. On makuasia, onko silloin kiusaajana media vai mediaa käyttävä yleisö - siis me tavalliset kansalaiset - jos mielenkiinnolla seuraamme mediasta ihmisten nolaamista ja nautimme siitä. Kun näin tapahtuu, se yllyttää lisäpaljastuksiin, koska sellainen tuo medialle rahaa.

Tässä kohdin moni ajattelee, että sellainen pilkka on ihan oikeutettua; se on ansaittu rangaistus. Politiikassa myös oma puolue kiiruhtaa tuomitsemaan samat virheet ja vääriksi leimatut ajatukset. Se on poliittinen pakko, mikäli puolue aikoo menestyä. Henkilö on sen jälkeen vielä enemmän vapaata riistaa ajanvieteohjelmien irvileuoille ja kiusantekijöille. Läheisetkin tuntevat itsensä vaivautuneiksi ja saattavat ottaa etäisyyttä. Tämä voi tuntua hurskastelulta, mutta haluan osoittaa, että kyseessä on aivan vastaavaa, mikä estää koulussa kaveria auttamasta kiusattua. Asetelma muutenkin muistuttaa pelottavasti koulukiusaamista.
Ratkaisevaa on, nautinko tilanteesta, jossa julkisuuden henkilöä mollataan. Siihen vastaaminen auttaa ymmärtämään, mistä kiusaamisessa on kysymys. Toki väärät teot ja virheet saa ja täytyykin tuomita, mutta pitääkö sen olla pilkantekoa henkilöstä? Eikö tuomio pitäisi kohdentaa vääränlaisiin ja tuomittaviin tekoihin ja ajatuksiin, eikä henkilöstä tehdä pääasiaa? Se on kuitenkin vaikeasti toteutettava vaatimus, sillä ihmisaivot väkisinkin yhdistävät asioita henkilöihin; asiat henkilöityvät.

Kaikista ei saa kiusaajia

Kiusaamista estää kotikasvatus ja valistus koulussa, mutta ennen kaikkea tärkeää on huomata, että jokaisella ei ole tarvetta kiusata toisia. Se on väärä oletus, että oppilaat, jotka usein syyllistyvät monenlaisiin rikkeisiin, aina myös eniten kiusaavat toisia. Näin ei näyttäisi olevan silloinkaan, kun tällainen oppilas on fyysisesti ja henkisesti kiusattua paljon vahvempi. Hänellä ei vaan yksinkertaisesti ole tarvetta kiusata, vaikkei hän kiusaamista pelkää eikä edes sitä paheksu. Kiusaamisen syyt ovat enemmän kiusaajissa, ei kiusatuissa. Kun jollakin on tarve kiusata, kohteeksi valikoituu niitä, joilla on kiusatun tuntomerkkejä ja jotka ovat fyysisesti tai henkisesti kiusaajaa heikompia.
Jotenkin alistetuksi itsensä kokeva, oli hän kiusattu tai ei, helposti kiusaa muita. Jotka itse ovat avun tarpeessa, hakevat monesti kiusaamisen kohteita ja yrittävät osoittaa kiusattavia muillekin. Sanotaankin, että kiusaaja purkaa kiusaamalla omaa pahaa oloaan. Luulen, että aivan yleisesti kiusaamisen syynä on kiusaajan tietoinen tai vaiston sanelema pelko, kun hän itse kokee olevansa vaarassa joutua kiusatuksi. Siitä johtuu se paha olo, joka näkyy myös itsetunnon puutteena. Välttääkseen itse joutumasta kiusatuksi, kiusaaja kiusaa toisia, jotta heistä hänen asemastaan tulisi kiusaamisen kohde niille, joilla on samanlainen kiusaamisen tarve. Voisiko tämä olla myös syy, miksi kahta kiusattua on vaikea saada yhteistyöhön työparina puhumattakaan, että heidät saisi ystävystymään ja tukemaan toisiaan?

Kun halutaan torjua kiusaamista, pitää ennen kaikkea poistaa kiusaamisen tarvetta. Se tiedetään, että turvallisuuden tunne auttaa. Miten sitten turvallisuuden tunnetta voitaisiin parantaa, se lienee avainkysymyksiä, kun kiusaamista ehkäistään, enkä tällä tarkoita turvaa kiusaajilta, vaan turvaa sille, ettei syntyisi tarvetta kiusata. Ainakin liian korkealle asetetut vaatimukset voivat saada (mielestään) huonosti menestyviä kiusaamaan  tovereitaan, koska se on ihmismielen vaistonvarainen keino lisätä omia menestymismahdollisuuksia.

Koululaisten välinen kilpailu on todellisuutta. Kun joku luokan oppilaista menestyy paremmin, toinen joutuu alemmaksi paremmuusjärjestyksessä. Vaikka opettajat yrittäisivät välttää vertailuja, suuri osa oppilaista kuitenkin vertailee koenumeroitaan ja todistuksiaan: parhaat keskenään, keskitasoiset keskenään ja heikoimmatkin keskenään. Siksi luokassa on monta ryhmittymää, joissa joku kokee jäävänsä muista jälkeen, mikä herkistää häntä ryhtymään toisten kiusaajaksi.

Suomalaiset koulut ovat maailmankuuluja erinomaisista oppimistuloksistaan. Uskon, että tähän on auttanut kouluissa vallitseva kilpailuhenki. Kuitenkin koulujen menestyksellä on kääntöpuolensa, koska oppilaat eivät viihdy koulussa. Olisiko viime mainittuun suorastaan merkittävä syy siinä, että koulussa helposti joutuu kiusatuksi tai ainakin kiusaamista pelätään?  Kilpailu, vaikka sen osoitettaisiin olevan kiusaamisen taustalla, on kuitenkin niin oleellinen osa koko yhteiskuntaamme, että kilpailua vastaan lienee turha taistella?


Kiusaaminen työpaikoilla

"Nyt kiusattujen suomalaistyöntekijöiden määrä on liian suuri: yli 100 000 suomalaista kärsii työpaikkakiusaamisesta päivittäin" (fakta-lehtI 14.8.2014 s.11)

Kun työpaikat ovat vaarassa, yt-neuvottelut odottavat, eikä löydy apua yhteisistä vastalauseista, huononee työpaikan ilmapiiri. Jokainen joutuu itsekkäästi puolustamaan omaa työpaikkaansa. Silloin on yritettävä vaikuttaa niin, että jonkun toisen työpaikka näyttäisi olevan yritykselle tarpeettomampi. Samalla tämä toinen työntekijä koetaan helposti vihamieheksi, jota vastaan reagoidaan kiusaamalla. Toinen yritetään häätää tekemällä hänestä epäsuosittu. Kun lama lyö päälle eikä laman poistamiseen löydy tapaa, joka olisi tasapuolinen kaikkia kohtaan, koko yhteiskunnan ilmapiiri kiristyy ja kärsimään joutuvien sanankäyttö alkaa muistuttaa yhä enemmän kiusaamisretoriikkaa.

Rasismi on kiusaamisen muoto
Tunnetusti rasismin kohde eroaa muista ihonvärin, kielen, uskonnon, kulttuurin tai alkuperämaan suhteen. Mikäli joku on toisia vanhempi tai nuorempi,  ja mikäli miesporukkaan liitetään nainen tai päinvastoin niin, että se aiheuttaa vieroksuntaa, silloin saatetaan puhua ikä- ja sukupuolirasismista.

Rasismia aiheuttavat ne samat tunnusmerkit, joiden kantajiin kohdistuu kiusaamistarve, kun sellaista esiintyy. Kiusaamista toki saa aikaan  moni muukin kuin rasismi. Rasismin kohde halutaan eliminoida, koska hänet koetaan uhkaksi itselle ja oman joukon menestykselle. Aluksi tähän pyritään kiusaamalla; silloin tunnettua on rasistinen huutelu. Seuraavaksi voidaan ottaa käyttöön rankempia keinoja, jotka nekään eivät ole  tuntemattomia muun kiusaamisen ääri-ilmiöinä.

Kun talous kasvaa niin, että ihmisille tulee lisää hyvinvointia, silloin erilaisuus laajasti hyväksytään  eivätkä rasistiset liikkeet saa kannatusta. Tällöin nähdään etua yhteistyössä  toisenlaisten kesken. Sen sijaan vaikeina aikoina jokainen ryhmä joutuu taistelemaan asemastaan, mikä käytännössä merkitsee sitä, että toiselta yritetään ottaa  pois mahdollisimman paljon - mieluummin kuitenkin kulttuurimme pelisääntöjen rajoissa, tosin vahvemman oikeudella niitä venyttäen.
 


Vaaran uhatessa  ja toimeentulon vaikeutuessa helppo ja jossain määrin looginen ratkaisu on rasismi. Kun oma työnsaanti vaikeutuu, työpaikkoja vähennetään, sosiaalietuja leikataan tai asuntoa joudutaan jonottamaan, on vastenmielistä syyttää siitä kavereita ja vanhoja tuttuja, vaikka siihenkin löytyisi perusteet. Rasismi ruokkii solidaarisuutta omia kohtaan, mikä on arvokas asia. Silloin vasta solidaarisuudesta omia kohtaan on rasistin mielestä lupa tinkiä, kun vaikeuksien aiheuttajaksi ei mitenkään voida osoittaa sellaisia, jotka eivät ole alkuperäisiä rehellisiä suomalaisia.

Kiusaaminen netissä

Osa nettikiusaajista on tavanomaisia  koulukiusaajia, jotka kokevat netin tehokkaammaksi tai itselleen turvallisemmaksi kiusaamispaikaksi kuin koulun. Aikuisia kiusaajia hakeutuu netin käyttäjiksi, koska muu media  heitä herkemmin sensuroi. Nettikiusaaminen noudattaa samaa kaavaa kuin koulukiusaaminen: kiusaajien joukon on taipumus kasvaa ja kiusaajat löytävät aina vain törkeämpiä tapoja. Kuitenkin nimimerkkien takaa nettikiusaajia on vielä vaikeampi saada kiinni ja rangaista kuin opettajilta piiloutuvia koulukiusaajia. Kiusaaminen netissä muuttuu usein vihanpidoksi eikä se läheskään aina kohdistu vain henkilöihin, vaan kohteena ovat myös ihmisryhmät.

Nettikiusaajille näyttäisi olevan tyypillistä, että he ovat lähtöisin yhteiskuntien alatasoilta. Mikäli näin on, siinä tapauksessa heistä moni lienee itsekin ollut aineellisesti tai henkisesti alistettuja ja syrjittyjä. Sen sijaan yhteiskuntamme hyväosaisilla luultavasti harvoin on tarvetta osallistua nettikiusaamiseen. Sitä paitsi sellaiseen ryhtyminen saisi heidät tuntemaan kuuluvansa väärään joukkoon. Joilla on turvattu asema, he tuskin pelkäävät tippuvansa niin alas, että heidän tarvitsee kilpailla vähäosaisten kanssa.

Vaikka netti olisi foorumi, missä vähäosaiset voisivat aidosti muodostaa yhteisrintaman hyväosaisia vastaan, he kuitenkin etsivät vihollisensa toisista vähäosaisista. Kaikkein huonoimmassa asemassa olevat kilpailevat keskenään netissäkin. Pienituloisin osa kantaväestöämme hyökkää törkeydet aseinaan myös huonossa asemassa olevia maahanmuuttajia, omaa romaniväestöämme ja sukupuolivähemmistöjä sekä tasa-arvoon pyrkiviä naisia vastaan. Jos toinen vähäosainen saa yhteiskunnan tukea enemmän kuin itse saa, se tuntuu pahemmalta kuin hyväosaisten lisäedut. Näin on pääteltävissä siitä vihapuheiden suuresta määrästä, mikä kohdistuu toisiin vähäosaisiin.

Monelle näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa hyväksyä, että vähäosaisuus ei ole vain puutetta rahasta. Vaikka kuinka yhteiskuntamme avustaa, se ei tuo parannusta, jollei ole saanut koulutusta. Mutta vielä sitäkin tärkeämpää on kasvaa yhteiskuntamme osana ja joutua omaksumaan oikeana pidetyt pelisäännöt ja työnteon rutiinit. Näin ei tapahdu maahanmuuttajien kohdalla, muttei myöskään sillä osalla väestöämme, jolla vähäosaisuus suorastaan periytyy. Aika-ajoin julkisuuteen nostetaan sankaritarinoita, kuinka joku on noussut erittäin vaikeista oloista, ja julistetaan, että menestys on ollut itsestä kiinni. Tällainen menestystarina on kuitenkin harvinaisuudessaan lottovoittoon verrattava poikkeuksellisten suotuisien sattumien summa.

Saattaa olla suorastaan sääntö, että vähäosaisten ja huonosti koulutettujen puolestapuhujat ja kellokkaat tulevat muualta. Siten heille tarjoutuu parempi mahdollisuus kuin omassa ympäristössään päästä vaikuttajan asemaan. Siitä huolimatta pahansuovasti ei sovi sivuuttaa aitoa velvollisuuden tunnetta auttamiseen, sillä sellaistakin on paljon. Ei siis edusmiesten eikä kaikkien nettikirjoittajienkaan perusteella saisi vetää johtopäätöksiä, millaisista ihmisistä koostuu heidän edustamansa ryhmän valtaosa.
  
Nettikiusaaminen ja vihapuheet on nähtävä myös hätähuutona. On kuitenkin todennäköistä, että ne jotka ovat jo pudonneet ja syrjäytyneet yhteiskunnasta, eivätkä enää jaksa puolustautua edes kiusaamalla ja vihanpidolla. Jos analyysi pitää paikkansa, että kiusaaminen ja uhkailut netissä ovat pääosin lähtöisin tahoilta, jotka kokevat oman asemansa uhatuksi, valistus ja rangaistukset tuskin juurikaan vähentävät nettitörkeyksiä. Silloinhan valistuksen ja rangaistusten puute eivät ole ilmiön syitä, vaan nettikiusaaminen on vaikeuksissa olevien yritys puolustaa omaa ja samassa asemassa olevien läheistensä toimeentuloa. Kiusaaminen verkossakin on ymmärrettävä ihmismielen vaistomaisena reaktiona uhkakuvia vastaan.   


PS. Minäkin näyttäisin syyllistyvän kiusaamiseen, kun osoitan huono-osaiset myös nettikiusaajiksi. Sellainen ei mielestäni kuitenkaan saa olla este, jos rehellisesti kartoitetaan vaikeiden ongelmien syitä. Joku saattaa puolestaan paheksua, kun suostun ymmärtämään, että törkeä käytös netissä ei ole vain törkeyksien latelijan aikaansaannosta, vaan perimmältään siihen on syynä yhteiskunnallinen eriarvoistuminen. Eriarvoistuminen seuraukset on kaikkien yhteiskuntaluokkiemme voitava myöntää. Vihanpurkaukset törkeänä kielenkäyttönä netissä ovat pientä sen rinnalla, mitä nettikusaaminen voi aiheuttaa mielenterveydelle, mutta vielä pahempaa on, jos eriarvoistumisen historia toistaa itseään väkivaltana aina sotiin asti.

Valvontaluokalleni siirrettiin oppilas toisesta luokasta, koska siellä hänen kiusaamistaan ei saatu loppumaan. Ei kestänyt montaa päivää, kun kiusaaminen alkoi myös uusien luokkatovereiden taholta. Luonnollisesti kielsin kaikenlaisen kiusaamisen, mutta kielto ei kauan auttanut.
Yritin tarkkailla, ketkä osallistuivat kiusaamiseen ja miten se ilmeni. Koska minäkin havaitsin useita tapauksia, kiusaamista täytyi olla paljon. Sen jälkeen laadin kaavakkeen, johon oppilaiden piti rastittaa, olivatko he kiusanneet ja miten se oli tapahtunut. Jos aikuisen on vaikea ymmärtää, mikä kaikki voi olla kiusaamista, vielä vaikeampaa se on 13-vuotiaalle nuorelle. Siksi yritin keksiä kaavakkeeseen mahdollisimman monta kiusaamistapaa, jotka ovat mahdollisia koulussa.

Jokainen oppilas, myös kiusattu, yhtä aikaa luokassa täyttivät kaavakkeen, allekirjoittivat sen ja palauttivat myöhemmin vanhempien allekirjoittamana. Kuten tunnettua, koulussa kiusaaminen on yleistä ja kiusatut ovat hyvin erilaisia. Tällä kertaa kiusattu oli sen tyyppinen, että ymmärtääkseni asian käsittely yhdessä muiden kanssa ei pahentanut asiaa. Jollekin toiselle kiusatulle menettely olisi ollut kohtuuttoman ahdistavaa.
Kaavakkeessa kysyttiin, keitä luokassa on kiusattu. Jokainenhan tiesi ainakin yhden, häntä kukaan rehellinen ei voinut olla nimeämättä. Lisäksi kysyin erikseen, onko vastaaja kiusannut yksin, kiusannut muiden mukana, kehottanut toista oppilasta kiusaamaan. Varmuuden vuoksi yksilöin mahdollisimman tarkkaan kiusaamisen, sillä ihmisluontoon kuuluu huijata paitsi toisia myös itseään. Jotkut seuraavista kiusaamisen muodoista voi selittää vain harmittomaksi hauskanpidoksi, jollei opettaja olisi nimennyt niitä kiusaamiseksi. Siksi kysyttiin myös joka kohta erikseen olenko lyönyt, töninyt ja kampittanut kiusattua, ottanut hänen tavaroitaan, piilottanut niitä, tuhrinut niitä ja laittanut niitä roskakoriin, olenko haukkunut kiusattua, nauranut kiusatun väärille vastauksille ja kiusatun puhetavalle sekä käsialalle.
Vastaamisen aikana kiersin luokassa ja kävin huomauttamassa useammallekin oppilaalle, myös ”kilteille”, että häneltä puuttui rasti tietyistä kohdista, sillä olinhan aikaisempina päivinä nähnyt, miten myös hän oli osallistunut kiusaamiseen. Uskoakseni menettelyni pakotti toisiakin laatimaan rehellisempiä vastauksia. Erityisen tarkasti - jottei syntyisi mielikuvaa puolueellisuudesta – vahdin, että kiusattu oppilas täytti kaavakkeensa kunnolla. Hänellä, kuten aika usein kiusatuilla, oli taipumus antaa vahingon kiertää ja kiusata itseään vielä puolustuskyvyttömämpiä.
Luokka uskoi ja näkyvä kiusaaminen loppui. Kuitenkaan itse ongelma ei poistunut, ainoastaan lakkasivat kaavakkeessa lueteltujen kaltaiset kiusaamisen muodot. Osaltaan tästä piti huolen kiusatun käytös, koska hän käyttäytymisellään pyrki ärsyttämään saadakseen huomiota, mutta hän teki sen kuitenkin niin, että siihen oli opettajien vaikea puuttua. En ole varma, oliko se edes tahallista vai eikö hän tunnistanut, mikä hänessä ärsytti muita. Kiusattu yritti suojeluaan hyväksikäyttäen hankkia itselleen myös etuoikeuksia – tieten tahtoen tai huomaamattaan.
Kymmenen vuotta myöhemmin sama luokka kutsui minut, entisen luokanvalvojan, luokkakokoukseensa. Kiusattu ei ollut paikalla, mutta muutama oppilas halusi kahden kesken hiukan ilkkuen kertoa kiusatun myöhemmistä vaiheista. Viimeistään silloin vakuutuin, että luokka kokonaisuudessaan hyväksyi kiusatun vain, koska se oli kouluaikana pakko; tarvetta kiusaamiseen toimeni eivät täysin poistaneet. Pitää kuitenkin muistaa, että koulukiusattuja on kohdallenikin sattunut monenlaisia. Uskoakseni monessa tapauksessa koulutoverit, tai ainakin heistä ylivoimainen enemmistö, ovat aidosti ymmärtäneet, kuinka väärin on kiusata toista. Kun kiusaaminen loppuu, silloin myös monelle muulle tulee turvallinen olo, kun hälvenee pelko siitä, että itsekin voisi joutua kiusatuksi. 


Kiusaamisen biologinen tausta

Nokkimisjärjestyksellä tarkoitetaan eläinlauman arvohierarkiaa. Sana `nokkiminen` tulee siitä, että norjalainen Thorleif Schjelderup-Ebbe tutki 1921 arvohierarkian syntymistä kanoilla, jotka toisiaan nokkimalla ratkovat asemansa kanaparvessa. Kun kanaparven yhden tai muutaman kanan heltta on verinen ja rupinen sekä niska höyhenetön, se paljastaa, että nämä yksilöt ovat nokkimisjärjestyksessä alimpina. Alimpana olevaa jahtaavat sivummalle kaikki kanat, kun taas ylempänä olevia uskaltaa nokkia vain ne, jotka ovat vielä ylempänä. Moni nisäkäs alistaa lajitovereitaan puremalla, potkimalla, raapimalla tai puskemalla.
Pysyvässä laumassa, joka on sen verran pieni, että eläimet pystyvät tuntemaan toisensa, syntyy lähes aina arvojärjestys. Tämä näkyy talitiaisilla, jos samat linnut käyvät lintulaudalla ruokailemassa. Meidän on vaikea tunnistaa talitiaisyksilöt toisistaan, mutta jokainen tiainen tietää tarkkaan, keitä sen pitää ruokakupilla väistää ja mitkä parven jäsenistä se puolestaan voi ajaa loitommaksi. Useimmiten uhkauseleet riittävät, jos alempiarvoinen ei heti väistä.

Sen sijaan luontofilmeistä tutuiksi tulleissa tuhansien yksilöiden gnu-antilooppien laumoissa ei pysty muodostumaan nokkimisjärjestystä. Sellainen ei myöskään synny suurissa lattiakanaloissa, joissa samassa tilassa on satoja kanoja. Sen sijaan alle parinkymmenen kanan häkeissä nokkimisjärjestys ilmenee aina ja kaikkein alempiarvoisimpia nokitaan jopa hengiltä, jollei häkissä ole tilaa väistää ylempiarvoisia tietyn välimatkan päähän. (Luultavasti nykyisten kanaloiden kasvateilta on toisten nokkimistaipumus jalostettu vähäisemmäksi kuin se oli Schjelderup-Ebben tutkiessa kanojaan.)
Mikäli ruoka ei riitä, nälkiintyvät ensimmäiseksi kaikkein alimpana arvoasteikolla olevat, koska ne saavat tulla viimeiseksi syömään. Jos parven kaikki jäsenet jäisivät nälkään, koko parvi kuolisi tai heikentyneenä joutuisi vihollisten ja tautien uhriksi. Lajin säilymisen kannalta kannattaa mieluummin uhrata alempiarvoisimmat, jotta edes vahvimmille riittäisivät toimeentulon mahdollisuudet. Näin ne kykenevät jatkamaan sukuaan vaikeinakin aikoina. Siksi on ymmärrettävää, että nokkimisjärjestys on valikoitunut erittäin monelle eläinlajille.
Mitä vähemmän on ruokaa, tilaa tai muuta elintärkeää resurssia, sitä selvemmäksi muuttuu nokkimisjärjestys. Nokkimisjärjestystä noudatetaan hyvin tarkasti erityisesti hierarkian alimpien kesken, koska kaikkein alimman yksilön lisäksi vaarassa menehtyä ovat usein myös seuraavaksi alimmat. Puute suorastaan pakottaa nokkimisjärjestyksen  ankaraan noudattamiseen. Sen sijaan yltäkylläisyyden vallitessa ei ole väliä, pääsevätkö alempiarvoiset ruokakupille ennen nokkimisjärjestyksen määrittämää vuoroa, koska ruoka kuitenkin riittää kaikille. Silloin ei kannata haaskata energiaa nokkimisjärjestyksen ylläpitoon edes arvoasteikossa alimpien kesken. Onhan  lajin etu, jos kaikki säilyvät hyväkuntoisina tuottamaan jälkeläisiä. 

Arvojärjestys ei jää vain lauman sisäiseksi, vaan sellainen syntyy myös laumojen välille. Vahvat laumat, jotka koostuvat voimakkaista yksilöistä, valtaavat parhaat reviirit ja heikompien yksilöiden laumat karkotetaan sivummalle, niille alueille joilla lauman selviäminen vaikeina aikoina on epätodennäköistä.


Leijonien laumat koostuvat muutamasta  uroksesta ja useasta aikuisesta naaraasta pentuineen. Urosten kesken vallitsee arvojärjestys. Se on urosten yhteistyön onnistumisen edellytys, kun leijonalauma puolustaa reviirinään toisten leijonalaumojen hyökkäyksiltä.
Parhaiten leijonien saalistus onnistuu lauman avulla ja silloin puolestaan naaraiden yhteistyö, mikä perustuu arvohierarkiaan, on ratkaisevan tärkeää. Kun saalis on kaadettu, parhaat kohdat saaliista saa valita lauman johtava uros ja toiseksi parhaat paikat käyttävät mahdolliset muut korkea-arvoiset urokset ja vasta sitten naaraat arvojärjestyksensä mukaisesti. Aina kaikkein alempiarvoisimpien ei anneta tulla saaliin ääreen ennen kuin siitä on luut jäljellä.

Ne yksilöt, jotka harvoin saavat riittävästi ravintoa, menehtyisivät, jolleivat hylkää laumaansa. Yhdessä lauman jäsenet myös karkottavat vieraita tunkeilijoita. Huonoimmassa asemassa ovat nuoret yksilöt, joita emot eivät enää ruoki. Saalistaen yksin tai muutaman yksilön liittoutumina nuoret yrittävät pysyä hengissä ja aikuistua. Sitten vasta niistä tulee lauman jäseniä, jos nuori uros kykenee tappelussa voittamaa vieraan lauman vanhenevan johtajauroksen ja nuori naaras pystyy kamppailemaan itselleen elinkelpoisen aseman vieraan lauman naaraiden arvohierarkiassa. Tämä systeemi vähäisin muunnelmin on sääntö monella laumaeläimellä, ettei laumaan pääse heikkoja yksilöitä, jotka olisivat laumalle taakaksi.
Susi on toinen eläinlaji, jolla myös tunnetusti on laumojen välinen valtahierarkia. Sudetkin käyvät kiistaa laumojen reviireistä, ja niillä on myös laumojen sisällä tarkka arvojärjestys. Susi pyrkii muodostamaa vähän alle kymmenen yksilön laumoja, joiden johtajana on arvoasteikossa ylin uros, alfa-urokseksi kutsuttu, ja toisena on arvoasteikolla sen puoliso, alfa-naaras. Yleensä vain alfa-pari saa pentuja. Lauman muun rungon muodostavat pääasiassa alfa-naaraan aikuistuvat tyttäret, joita jää laumaan auttamaan saalistuksessa ja nuorimpien pentujen lapsenvahdeiksi. 

Mitä opittavaa eläinyhteisöistä 

Kuten monet eläimet, myös ihminen on viettiensä ja vaistojensa osalta laji, joka pyrkii muodostamaan pysyviä laumoja, joissa vallitsee arvohierarkia. Usein on ehdotettu, että suunnilleen kolmensadan ihmisen yhteisö olisi maksimikoko, jonka sisällä voi toimia arvohierarkiaan pohjaava yhteistyö. Tällainen on pieni, vaelteleva paimentolaisyhteisö. Sellaisia olivat myös entisajan Suomessa monet kyläyhteisöt, joissa jokainen tunsi toisensa ja tiesi asemansa.
Urbaanissa ympäristössä sen sijaan jokainen kuuluu samanaikaisesti useaan yhteisöön. Sellaisia ovat työpaikat, koulut, naapurustot, kerhot ja useat muut ihmisten enemmän tai vähemmän kiinteät yhteenliittymät, joissa opimme tuntemaan toisemme paremmin kuin vain nimeltä. Yleensä tällaisessa yhteenliittymässä lähes kaikille sen jäsenillä syntyy mielikuvia, ketkä heistä olisivat parhaita erilaisiin tehtäviin tai keneltä taas nämä hommat tuskin sujuisivat.  

Yhteisön uuden jäsenen hyväksytyksi tuleminen ja arvostuksen saaminen saattaa viedä aikaa. Mitä kiinteämmin ja mitä pitempään samat ihmiset ovat olleet yhteistyössä, sitä epäluuloisemmin usein suhtaudutaan uuteen tulokkaaseen. Sen vaikeampaa tulokkaan kannalta, jos on vielä kovin erialainen. Toki kulttuurimme käytöstavat edellyttävät, että tällaista epäluuloa pitäisi piilotella. Kohteliaisuussäännöt velvoittavat, ettei työpaikan ikäviä tehtäviä sälytetä muita useammin uuden työntekijän kontolle, mutta siitä huolimatta helposti toisin tapahtuu. 

Evoluutio pyrkii löytämään leijona- ja susilaumaan olosuhteiden vaihtuessa uuden tasapainon yksilöiden oman edun ja yhteistyön välille. Muiden kustannuksella eläminen, kuten lintsaaminen saalistuksessa ja saalisvarkaudet, eivät ole vieraita eläintenkään keskuudessa. Jos sellaista ilmaantuu laumaan, jonka saalistus perustuu yhteistyöhön, koko lauma menehtyy vaikeina aikoina, vaikka viimeiseksi jäisivät henkiin lauman lintsarit ja varkaat. Sitten nekin kuolevat, kun ei enää ole laumaa hankkimassa ravintoa. Vapautuneen reviirin ansiosta jokin kurinalainen lauma saa lisää elintilaa ja menestyy aikaisempaa paremmin. - Voi kuulostaa mahtipontiselta kliseeltä, mutta niin se vain on, että myös yritykset, valtiot ja laajemmatkin ihmisyhteisöt kaatuvat tai pysyvät pystyssä, mikäli välistävetäjät saadaan kuriin  ja ihmisten oma etu sekä yhteinen etu löytävät riittävän tasapainon.

PS.  En ole lainkaan varma, mitkä päättelyistäni olen saanut eläinten käyttäytymisestä ja mitkä päättelyt ovatkin toisin päin: sovellan ihmisen käyttäytymistä eläimiin. Tai mikä on tahatonta tosiasioiden vääristelyä löytääkseni ihmisten käyttäytymiselle lainalaisuuksia, mitä kovasti kaipaan. 
Artikkelin kirjoittaminen aloitettu 12.4.2013

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti