TV:ssä joulukuussa 2016 esitetty dokumenttisarja ei kerro selvää vastausta, mutta antaa kuitenkin
vastausta varten tarpeelliset tiedot sille, mikä tappoi jääkauden suuret eläimet. Uudet
tutkimustulokset riittävät, kunhan oikealla tavalla otetaan huomioon myös
ekologiset lainalaisuudet. Samalla voidaan vastata yksiselitteisesti ikuisuusongelmaan,
mikä aiheutti neandertalin ihmisen sukupuuton.
Dokumentista olisi tullut liian laaja tai kallis
mahdutettavaksi TV-käyttöön, jos vertailuaineistoksi tarkasteluun olisi otettu
myös uudempia sukupuuttoja ja niihin ihmisten osuus. Sellaiseksi olisi sopinut oivallisesti
Uuden Seelannin suurten kotoperäisten lentokyvyttömien moalintujen kohtalo.
Niiden sukupuutto tapahtui vasta muutama vuosisata sitten ja sattuu yksiin ihmisten
saapumisen kanssa. Myös monen muun lajin sukupuutto on varmuudella ihmisten aiheuttama.
Esimerkiksi sopii pingviiniä kovasti muistuttavan siivettömän ruokin ajautuminen
sukupuuttoon pohjoisen Atlantin ja Jäämeren rannoilla.
Mammutit saattoivat olla Euroopassa eläneiden neandertalin ihmisten
tärkein ravinto. Jos näin oli, miksi kuitenkaan neandertalin ihmisten
aikakautena, joka kesti kymmeniä tuhansia vuosia, mammutteja ei metsästetty
loppuun - ne eivät ilmeisesti edes vähentyneet. (Pyreneiden niemimaalla elivät
tiettävästi viimeiset neandertalin ihmiset ja heidän elintapansa on kuvattu
erilaiseksi. Mikäli näin oli, se saattoi olla seurausta ajautumiseen kohti sukupuuttoa.)
Mannerjään reunan mammuttiaroksi kutsutut kuivat
ja talvisin hyvin kylmät vähälumiset alueet ovat ulottuneet yhtäjaksoisena
Brittein saarten kohdalta Euroopan ja Aasian yli aina Alaskaan saakka, joinakin aikoina leveämpänä ja välillä
kapeampana vyöhykkeenä ilmaston vaihdellessa. Viimeisin vuosituhansia
kestäneistä ilmastomuutoksista sulatti valtaosan mannerjäätiköistä ja päätti
jääkauden. Sen aikana sateet lisääntyivät ja saivat aikaan metsien
levittäytymisen arojen tilalle. Siksi ruohonsyöntiin sopeutuneiden
suurnisäkkäiden elinalue kutistui ja muuttui laikuttaiseksi kunnes hävisi lähes
kokonaan.
Dokumentti kuitenkin muistuttaa, että
suurnisäkkäät olivat säilyneet monen jääkauden aikaisen ilmasto- ja
ympäristömuutoksen yli, mutta kokivat sukupuuton jääkauden viimevaiheessa jo ennen kuin jäätiköt sulivat.
Näin ollen jääkauden jättiläisten
sukupuuttoa ei tämä viimeisin ilmastomuutos selitä ainakaan kokonaan.
Syyttävä sormi osoittaa nykyihmisten esi-isiä.
Heitä levittäytyi Eurooppaan jääkauden loppupuolella yli 40000 vuotta sitten ehkä mammuttien elinalueille saakka.
Sen jälkeen Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa he elivät muutama tuhat vuotta yhtä aikaa
neandertalin ihmisten kanssa.
Dokumentti esittää todisteet, että
esi-isämme metsästivät Pohjois-Amerikassa, jonne asti heitä saapui 15000 vuotta sitten, ainakin mastodontteja, suuria pitkäkarvaisia norsunkaltaisia mammutin sukulaisia. Dokumentti
jättää selväsanaisesti vastaamatta:
- Miksi jääkauden aikana ennen nykyihmisten saapumista eläneet
neandertalin ihmiset eivät hävittäneet mammutteja ja muitakaan
suurnisäkkäitä sukupuuttoon, vaikka niitä metsästivät?
- Miksi kuitenkin nykyihmisten harjoittama metsästys näytti ajaneen
suuria eläimiä sukupuuttoon?
Ihminen oli jääkaudella osa luonnon suurta ravintoketjua
ja oli verrattavissa jääkauden jättiläiseläimiä saalistaviin petoihin. Vaikka sekä
neandertalin ihmisten että myös varhaisten nykyihmisten ruokavalio sisälsi
kasviravintoa ja kalaa, simpukoita, toukkia tai muuta sen kaltaista, liha oli elintärkeää. Siksi metsästäjät eivät voineet hävittää
merkittävimpien saalislajiensa kantoja niin vähiin, että se vaaransi myöhemmän
toimeentulon. Eivät pedotkaan saalista edes vähiin tärkeimpiä ravintoeläimiään,
joiden pyyntiin ne ovat erikoistuneet, sillä muutoinhan ne ennen pitkää kärsisivät
nälkäkuoleman. Sen sijaan moni näistä pedoista estotta tappaa tilaisuuden
tullen satunnaiset, normaalista saaliista poikkeavat eläimet, kuten karjan viimeiseen
yksilöön.
Jo ennen kuin saalistettavat loppuvat, petoja alkaa menehtyä nälkään. Tämä antaa saalislajien kannoille toipumisaikaa, kunnes pedot taas lisääntyvät liikaa. Sekä saaliseläimet että niitä ravintonaan käyyttävät pedot hyötyvät, jos kannanvaihtelut jäävät vähäisiksi. Suurten kannanvaihteluiden yleisin estomekanismi
on se, että peto ei normaalioloissa pysty tavoittamaan terveitä ja
hyväkuntoisia saaliseläimiä. Se pystyy käyttämään ravinnokseen pääsääntöisesti ne
vanhat ja heikkokuntoiset yksilöt, jotka pian kuolisivat. Sellaiset eivätkä enää
kunnolla lisäänny ja ovat sen takia suorastaan haitaksi lajinsa menestykselle
kuluttaessaan sen elinehtoja. Jos kuitenkin syntyy liian taitavia saalistajia,
ne karsiutuvat sitä kautta, että ne tuhoavat ravintonsa uudistumiskykyä.
Sama pätee myös ihmiseen. Ainakin tämä
periaate sopii muinaisihmisiin. Heillä saalistus tapahtui ikiaikaisin
perinteisin menetelmin. Jotka ottivat käyttöön uusia ja parempia menetelmiä,
olivat aluksi paremmin ravittuja ja terveempi sekä lisääntyivät nopeammin,
mutta ennen pitkää alkoivat kärsiä nälkää saaliseläinten ehtyessä. Toki he sitä ennen saattoivat vallata
kilpailijoidensa saalistusmaat, mutta vähitellen näistäkin alueista tuli
liikametsästettyjä. Muinaiset ihmisyhteisöt, joista kehittyi liian fiksuja, karsiutuivat
tuhoamalla elinkeinonsa.
Tällaisesta on säilynyt viitteitä nykykulttuureihin
asti. Ei vieläkään ole harvinaista, että vaikeina aikoina haetaan apua
entisestä. Kulttuuri taantuu, kun pyritään palauttamaan vanhat hyvät ajat
perinteisine tapoineen.
Nykyihminen menestyi, koska kykeni
saalistamaan myös metsissä. Jos nykyihminen metsästi liikaa suurnisäkkäitä,
kuten mastodontteja Amerikassa, minkä TV-dokumentti todistaa, nykyihminen pystyi
sopeutumaan tilanteeseen kehittämällä taitojaan ja menetelmiään soveliaaksi muunlaiseen
maastoon ja riistaan. Tai oikeammin ne yhteisöt, jotka jääkauden loppuvaiheessa
elivät muun kuin jättiläisriistan varassa, jäivät keskimäärin varmimmin henkiin
jatkamaan sukuaan. Niiden kulttuurissa oli jo valmiiksi pohjatiedot ja -taidot sopeutua
metsäisiin ympäristöihin ja saalistaa pienempiä eläimiä.
Suomen muinaiset, nykyihmisiin kuuluvat asukkaat,
elivät suurelta osin hyljesaaliiden ja muun merestä saadun ravinnon varassa. Tärkeä
ravinnonlähde olivat myös hirvieläimet. Kertaan jälleen, että ei hirven- eikä
hylkeenmetsästäjien "kannattanut" täällä kehittyä niin tehokkaiksi, että
olisivat vähentäneet näitä tärkeimpiä saaliseläimiään.
Siinä myös syy, miksi muinaiset kulttuurit
kehittyivät käsittämättömän hitaasti. Jos saalistuspaine ei muuttunut, myös monen
eläinlajin evoluutio polki miltei paikallaan vuosituhansia. Muutosten
mittaluokka on ollut jotain sen suuntaista, että meidän nykytapamme muuttuvat
viikossa sen verran kuin jääkauden ihmisten tavat vuosituhannessa.
Vaikka neandertalin ihminen saattoi olla
kekseliäs, se ei ehkä kuitenkaan pystynyt vaihtamaan yhtä helposti elintapojaan
kuin nykyihmisten samoille alueille levittäytyvät esi-isät. Nykyihminen kykeni hyödyntämään paremmin muita
elinympäristöjä mammuttiarojen supistuessa ja pirstaloituessa. Ilmaston
lämpenemisen ja sateiden lisääntymisen seurauksena nykyihminen syrjäytti
neandertalin ihmisen ja ajoi sen sukupuuttoon.
Jääkauden loppuvaiheen vuosituhansina nykyihminen
ei olisi saanut Euroopassa yhtä vahvaa jalansijaa kuin se silloin sai, mikäli
metsät eivät olisi levittäytyneet ja mammuttiarot supistuneet. Jos jääkausi
olisi jatkunut, neandertalin ihmisellä olisi säilynyt etumatka elämiseen
suuressa osassa Euraasiaa. Monesti on kiinnitetty huomiota myös siihen, että
neandertalin ihminen on nykyihmistä paremmin geneettisesti sopeutunut kylmään
ilmanalaan: on suuri nenäontelo, jotta hengitysilma lämpiää, ja on vankka
ruumiinrakenne lämmönhukan vähentämiseksi.
Evoluutioekologian perussääntöjä on ja se pätee
eläinten ohella ihmisiinkin: jos kaksi lajia tai populaatiota kilpailee samasta
ravinnosta samassa ympäristössä, tehokkaampi ravinnon hyödyntäjä syrjäyttää vähemmän
tehokkaan. Se ei suinkaan tarkoita, että vahvin ja suurin voittaa, vaan yhtä
hyvin voittaja on pienempi ja heikompi, mutta jollain tapaa etevämpi tai
kykenee parempiin muutoksiin.
Uuteen Seelantiin purjehtineet maorit toivat
mukaan elintavat, joita saattoi jatkaa tässä uudessa kotimaassa. Toki aluksi
suuret moalinnut olivat tervetullut ravinnonlisä niin kauan kuin niitä riitti,
mutta niiden loppumisen korvasivat perinteiset ravintokohteet. Moalintujen
säilyminen ei ollut maoreille elinehto kuten olivat mammutit ja muut jättiläisnisäkkäät
neandertalin ihmisille.
Eivät myöskään aron mastodontit olleet
Pohjois-Amerikan ensimmäisille ihmisille välttämättömiä, koska metsäinen ympäristö
olit vieläkin tärkeämpi ravinnonlähde. Siksi tiettyjä metsäneläimiä ei saanut
metsästää loppuun, vaikka mastodontit sai hävittää. Eivät suomalaisetkaan
surmanneet metsäpeuraa sukupuuttoon asuinalueiltaan ennen kuin maanviljelys
turvasi varmemman toimeentulon kuin peuranpyynti. Sen jälkeen peuran ryöstöpyynti
ei merkittävästi haitannut elämänmenoa. Sillä oli enää lähinnä viihdearvoa,
kuten oli myös sillä kun merimiehet ohi mennessään nuijivat hengiltä ja söivät siivettömiä
ruokkeja etsiessään jotain arvokasta.
Dokumentissa kerrotaan Jäämeren Wrangelin
saaresta, jossa mammutteja eli paljon myöhemmin kuin missään muualla. Saaren
viimeiset mammutit kuolivat vain 4000 vuotta sitten, vaikka jääkausi
maapallolta päättyi monta tuhatta vuotta aikaisemmin. Mammutit olivat eläneet eristäytyneinä vuosituhansia, johon viittasi myös niiden aikaa vaatinut kääpiöityminen. Mihin ne kuolivat, sitä ei dokumentti kerro. Luultavasti vasta kun mursun- ja
hylkeenpyytäjät löysivät saaren, mammutit kuolivat sieltä sukupuuttoon.
On luonnollista, että ihminen näissä oloissa aiheutti
mammuttien tuhon. Mammutit olivat tulijoille tavanomaisen syötävän päälle vain
helppoa lisäravintoa. Päinvastoin kuin mammuttiarolla vuosituhansia neadertalilaisten
suorittaman metsästyksen kohteena olleet mammutit, Wrangelin saaren mammutit eivät
pelänneet ihmistä eivätkä ymmärtäneet puolustautua ihmistä vastaan. Eivät pelänneet
ihmistä myöskään moalinnut ja siivettömät ruokit, koska kohtasivat ihmisen
ensimmäisiä kertoja. Pelon syntyminen ihmistä kohtaan,(kuten myös vieraslajin outoa
petoa kohtaan) on pitkä prosessi. Yksilöitä pitäisi olla paljon ja vaikeasti
tavoitettavissa, jotta niitä riittää monta sukupolvea metsästettäväksi. Silloin
vähän kerrallaan muita useammin rohkeimmat menettävät henkensä ja arimmat jäävät
jatkamaan sukuaan. Siksi ihmisasutuksen lähellä, missä eläimiä on kauan tapettu
saaliiksi, tuholaisina tai huvikseen, niistä on tullut ihmisarkoja. Ne toki voivat kesyyntyä, mutta aluksi ne
pelkäävät Ihmistä.
.
Julkaistu 7.1.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti