Mammutin ja muiden jääkauden jättiläislajien sukupuuton syyt voidaan päätellä

TV:ssä joulukuussa 2016 esitetty dokumenttisarja ei kerro selvää vastausta, mutta antaa kuitenkin vastausta varten tarpeelliset tiedot sille, mikä tappoi jääkauden suuret eläimet. Uudet tutkimustulokset riittävät, kunhan oikealla tavalla otetaan huomioon myös ekologiset lainalaisuudet. Samalla voidaan vastata yksiselitteisesti ikuisuusongelmaan, mikä aiheutti neandertalin ihmisen sukupuuton.

Dokumentista olisi tullut liian laaja tai kallis mahdutettavaksi TV-käyttöön, jos vertailuaineistoksi tarkasteluun olisi otettu myös uudempia sukupuuttoja ja niihin ihmisten osuus. Sellaiseksi olisi sopinut oivallisesti Uuden Seelannin suurten kotoperäisten lentokyvyttömien moalintujen kohtalo. Niiden sukupuutto tapahtui vasta muutama vuosisata sitten ja sattuu yksiin ihmisten saapumisen kanssa. Myös monen muun lajin sukupuutto on varmuudella ihmisten aiheuttama. Esimerkiksi sopii pingviiniä kovasti muistuttavan siivettömän ruokin ajautuminen sukupuuttoon pohjoisen Atlantin ja Jäämeren rannoilla.

Mammutit saattoivat olla Euroopassa eläneiden neandertalin ihmisten tärkein ravinto. Jos näin oli, miksi kuitenkaan neandertalin ihmisten aikakautena, joka kesti kymmeniä tuhansia vuosia, mammutteja ei metsästetty loppuun - ne eivät ilmeisesti edes vähentyneet. (Pyreneiden niemimaalla elivät tiettävästi viimeiset neandertalin ihmiset ja heidän elintapansa on kuvattu erilaiseksi. Mikäli näin oli, se saattoi olla seurausta ajautumiseen kohti sukupuuttoa.) 

Mannerjään reunan mammuttiaroksi kutsutut kuivat ja talvisin hyvin kylmät vähälumiset alueet ovat ulottuneet yhtäjaksoisena Brittein saarten kohdalta Euroopan ja Aasian yli aina Alaskaan saakka, joinakin aikoina leveämpänä ja välillä kapeampana vyöhykkeenä ilmaston vaihdellessa. Viimeisin vuosituhansia kestäneistä ilmastomuutoksista sulatti valtaosan mannerjäätiköistä ja päätti jääkauden. Sen aikana sateet lisääntyivät ja saivat aikaan metsien levittäytymisen arojen tilalle. Siksi ruohonsyöntiin sopeutuneiden suurnisäkkäiden elinalue kutistui ja muuttui laikuttaiseksi kunnes hävisi lähes kokonaan.

Dokumentti kuitenkin muistuttaa, että suurnisäkkäät olivat säilyneet monen jääkauden aikaisen ilmasto- ja ympäristömuutoksen yli, mutta kokivat sukupuuton jääkauden viimevaiheessa jo ennen kuin jäätiköt sulivat. Näin ollen jääkauden jättiläisten sukupuuttoa ei tämä viimeisin ilmastomuutos selitä ainakaan kokonaan.

Syyttävä sormi osoittaa nykyihmisten esi-isiä. Heitä levittäytyi Eurooppaan jääkauden loppupuolella yli 40000 vuotta sitten ehkä mammuttien elinalueille saakka. Sen jälkeen Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa he elivät muutama tuhat vuotta yhtä aikaa neandertalin ihmisten kanssa.

Dokumentti esittää todisteet, että esi-isämme metsästivät Pohjois-Amerikassa, jonne asti heitä saapui 15000 vuotta sitten, ainakin mastodontteja, suuria pitkäkarvaisia norsunkaltaisia mammutin sukulaisia. Dokumentti jättää selväsanaisesti vastaamatta:
  • Miksi jääkauden aikana ennen nykyihmisten saapumista eläneet neandertalin ihmiset eivät hävittäneet mammutteja ja muitakaan suurnisäkkäitä sukupuuttoon, vaikka niitä metsästivät?
  • Miksi kuitenkin nykyihmisten harjoittama metsästys näytti ajaneen suuria eläimiä sukupuuttoon?

Ihminen oli jääkaudella osa luonnon suurta ravintoketjua ja oli verrattavissa jääkauden jättiläiseläimiä saalistaviin petoihin. Vaikka sekä neandertalin ihmisten että myös varhaisten nykyihmisten ruokavalio sisälsi kasviravintoa ja kalaa, simpukoita, toukkia tai muuta sen kaltaista, liha oli elintärkeää. Siksi metsästäjät eivät voineet hävittää merkittävimpien saalislajiensa kantoja niin vähiin, että se vaaransi myöhemmän toimeentulon. Eivät pedotkaan saalista edes vähiin tärkeimpiä ravintoeläimiään, joiden pyyntiin ne ovat erikoistuneet, sillä muutoinhan ne ennen pitkää kärsisivät nälkäkuoleman. Sen sijaan moni näistä pedoista estotta tappaa tilaisuuden tullen satunnaiset, normaalista saaliista poikkeavat eläimet, kuten karjan viimeiseen yksilöön.

Jo ennen kuin saalistettavat loppuvat, petoja alkaa menehtyä nälkään. Tämä antaa saalislajien kannoille toipumisaikaa, kunnes pedot taas lisääntyvät liikaa. Sekä saaliseläimet että niitä ravintonaan käyyttävät pedot hyötyvät, jos kannanvaihtelut jäävät vähäisiksi. Suurten kannanvaihteluiden yleisin estomekanismi on se, että peto ei normaalioloissa pysty tavoittamaan terveitä ja hyväkuntoisia saaliseläimiä. Se pystyy käyttämään ravinnokseen pääsääntöisesti ne vanhat ja heikkokuntoiset yksilöt, jotka pian kuolisivat. Sellaiset eivätkä enää kunnolla lisäänny ja ovat sen takia suorastaan haitaksi lajinsa menestykselle kuluttaessaan sen elinehtoja. Jos kuitenkin syntyy liian taitavia saalistajia, ne karsiutuvat sitä kautta, että ne tuhoavat ravintonsa uudistumiskykyä. 

Sama pätee myös ihmiseen. Ainakin tämä periaate sopii muinaisihmisiin. Heillä saalistus tapahtui ikiaikaisin perinteisin menetelmin. Jotka ottivat käyttöön uusia ja parempia menetelmiä, olivat aluksi paremmin ravittuja ja terveempi sekä lisääntyivät nopeammin, mutta ennen pitkää alkoivat kärsiä nälkää saaliseläinten ehtyessä. Toki he sitä ennen saattoivat vallata kilpailijoidensa saalistusmaat, mutta vähitellen näistäkin alueista tuli liikametsästettyjä. Muinaiset ihmisyhteisöt, joista kehittyi liian fiksuja, karsiutuivat tuhoamalla elinkeinonsa.

Tällaisesta on säilynyt viitteitä nykykulttuureihin asti. Ei vieläkään ole harvinaista, että vaikeina aikoina haetaan apua entisestä. Kulttuuri taantuu, kun pyritään palauttamaan vanhat hyvät ajat perinteisine tapoineen.

Nykyihminen menestyi, koska kykeni saalistamaan myös metsissä. Jos nykyihminen metsästi liikaa suurnisäkkäitä, kuten mastodontteja Amerikassa, minkä TV-dokumentti todistaa, nykyihminen pystyi sopeutumaan tilanteeseen kehittämällä taitojaan ja menetelmiään soveliaaksi muunlaiseen maastoon ja riistaan. Tai oikeammin ne yhteisöt, jotka jääkauden loppuvaiheessa elivät muun kuin jättiläisriistan varassa, jäivät keskimäärin varmimmin henkiin jatkamaan sukuaan. Niiden kulttuurissa oli jo valmiiksi pohjatiedot ja -taidot sopeutua metsäisiin ympäristöihin ja saalistaa pienempiä eläimiä.

Suomen muinaiset, nykyihmisiin kuuluvat asukkaat, elivät suurelta osin hyljesaaliiden ja muun merestä saadun ravinnon varassa. Tärkeä ravinnonlähde olivat myös hirvieläimet. Kertaan jälleen, että ei hirven- eikä hylkeenmetsästäjien "kannattanut" täällä kehittyä niin tehokkaiksi, että olisivat vähentäneet näitä tärkeimpiä saaliseläimiään.

Siinä myös syy, miksi muinaiset kulttuurit kehittyivät käsittämättömän hitaasti. Jos saalistuspaine ei muuttunut, myös monen eläinlajin evoluutio polki miltei paikallaan vuosituhansia. Muutosten mittaluokka on ollut jotain sen suuntaista, että meidän nykytapamme muuttuvat viikossa sen verran kuin jääkauden ihmisten tavat vuosituhannessa.

Vaikka neandertalin ihminen saattoi olla kekseliäs, se ei ehkä kuitenkaan pystynyt vaihtamaan yhtä helposti elintapojaan kuin nykyihmisten samoille alueille levittäytyvät esi-isät. Nykyihminen kykeni hyödyntämään paremmin muita elinympäristöjä mammuttiarojen supistuessa ja pirstaloituessa. Ilmaston lämpenemisen ja sateiden lisääntymisen seurauksena nykyihminen syrjäytti neandertalin ihmisen ja ajoi sen sukupuuttoon.

Jääkauden loppuvaiheen vuosituhansina nykyihminen ei olisi saanut Euroopassa yhtä vahvaa jalansijaa kuin se silloin sai, mikäli metsät eivät olisi levittäytyneet ja mammuttiarot supistuneet. Jos jääkausi olisi jatkunut, neandertalin ihmisellä olisi säilynyt etumatka elämiseen suuressa osassa Euraasiaa. Monesti on kiinnitetty huomiota myös siihen, että neandertalin ihminen on nykyihmistä paremmin geneettisesti sopeutunut kylmään ilmanalaan: on suuri nenäontelo, jotta hengitysilma lämpiää, ja on vankka ruumiinrakenne lämmönhukan vähentämiseksi.

Evoluutioekologian perussääntöjä on ja se pätee eläinten ohella ihmisiinkin: jos kaksi lajia tai populaatiota kilpailee samasta ravinnosta samassa ympäristössä, tehokkaampi ravinnon hyödyntäjä syrjäyttää vähemmän tehokkaan. Se ei suinkaan tarkoita, että vahvin ja suurin voittaa, vaan yhtä hyvin voittaja on pienempi ja heikompi, mutta jollain tapaa etevämpi tai kykenee parempiin muutoksiin.

Uuteen Seelantiin purjehtineet maorit toivat mukaan elintavat, joita saattoi jatkaa tässä uudessa kotimaassa. Toki aluksi suuret moalinnut olivat tervetullut ravinnonlisä niin kauan kuin niitä riitti, mutta niiden loppumisen korvasivat perinteiset ravintokohteet. Moalintujen säilyminen ei ollut maoreille elinehto kuten olivat mammutit ja muut jättiläisnisäkkäät neandertalin ihmisille.

Eivät myöskään aron mastodontit olleet Pohjois-Amerikan ensimmäisille ihmisille välttämättömiä, koska metsäinen ympäristö olit vieläkin tärkeämpi ravinnonlähde. Siksi tiettyjä metsäneläimiä ei saanut metsästää loppuun, vaikka mastodontit sai hävittää. Eivät suomalaisetkaan surmanneet metsäpeuraa sukupuuttoon asuinalueiltaan ennen kuin maanviljelys turvasi varmemman toimeentulon kuin peuranpyynti. Sen jälkeen peuran ryöstöpyynti ei merkittävästi haitannut elämänmenoa. Sillä oli enää lähinnä viihdearvoa, kuten oli myös sillä kun merimiehet ohi mennessään nuijivat hengiltä ja söivät siivettömiä ruokkeja etsiessään jotain arvokasta.

Dokumentissa kerrotaan Jäämeren Wrangelin saaresta, jossa mammutteja eli paljon myöhemmin kuin missään muualla. Saaren viimeiset mammutit kuolivat vain 4000 vuotta sitten, vaikka jääkausi maapallolta päättyi monta tuhatta vuotta aikaisemmin. Mammutit olivat eläneet eristäytyneinä vuosituhansia, johon viittasi myös niiden aikaa vaatinut kääpiöityminen. Mihin ne kuolivat, sitä ei dokumentti kerro. Luultavasti vasta kun mursun- ja hylkeenpyytäjät löysivät saaren, mammutit kuolivat sieltä sukupuuttoon.

On luonnollista, että ihminen näissä oloissa aiheutti mammuttien tuhon. Mammutit olivat tulijoille tavanomaisen syötävän päälle vain helppoa lisäravintoa. Päinvastoin kuin mammuttiarolla vuosituhansia neadertalilaisten suorittaman metsästyksen kohteena olleet mammutit, Wrangelin saaren mammutit eivät pelänneet ihmistä eivätkä ymmärtäneet puolustautua ihmistä vastaan. Eivät pelänneet ihmistä myöskään moalinnut ja siivettömät ruokit, koska kohtasivat ihmisen ensimmäisiä kertoja. Pelon syntyminen ihmistä kohtaan,(kuten myös vieraslajin outoa petoa kohtaan) on pitkä prosessi. Yksilöitä pitäisi olla paljon ja vaikeasti tavoitettavissa, jotta niitä riittää monta sukupolvea metsästettäväksi. Silloin vähän kerrallaan muita useammin rohkeimmat menettävät henkensä ja arimmat jäävät jatkamaan sukuaan. Siksi ihmisasutuksen lähellä, missä eläimiä on kauan tapettu saaliiksi, tuholaisina tai huvikseen, niistä on tullut ihmisarkoja. Ne toki voivat kesyyntyä, mutta aluksi ne pelkäävät Ihmistä.


.

Julkaistu 7.1.2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti