Talousoppien pohja petti - tuli kiemurtelun aika


Viime vuosikymmenellä lisättiin voittojen jakamista yritysten omistajille ja vähennettiin tuotannollisia investointeja. Se on keskeinen syy, miksi Suomen vienti hiipui muita EU-maita enemmän. Näin pääsi tapahtumaan, koska yrittäjätahot ohjasivat median syyttämään työvoimakustannusten nousua.

Talouskasvua ei synny työntekoa lisäämällä vaan onnistuneilla innovaatioilla, joiden avulla tuotetaan pienemmällä työmäärällä aikaisempaa enemmän. Vaikka talouskasvu luo toisaalle myös uusia työpaikkoja, ne eivät riitä korvaamaan menetettyjä enää edes noususuhdanteissa kuten ennen tapahtui. Samaan aikaan yritysten tulot yleensä kasvavat.

Kun yhteiskunnan tarpeisiin päätyvät tulot jäävät liiaksi jälkeen yritysten voittojen kehityksestä, hyvinvointimme rapautuu eikä työttömiä pystytä työllistämään, vaikka palveluille on huutava tarve.

Elinkeinotukien turvin moni yritys voi pitkään sinnitellä ilman uusia innovaatioita. Se on tukipolitiikan pahin vika, pahempi kuin maamme velkaantuminen.

Nousukaudet taittuvat, kun kulutus kasvaa vielä nopeammin kuin tarpeellisen tuottaminen. Viivettä syntyy, kun yritetään selvitä lisäämällä velkaantumista.

Vaikka talouskasvu olisi kuinka hurjaa tahansa, syntyvät ylimääräiset resurssit ihminen pystyy kohdentamaan niin, että uusiin innovaatioihin jää aina vain vähemmän rahaa ja muita edellytyksiä.


Liian usein Suomen, Euroopan ja maailman talouksissa on tapahtunut sellaista, mitä ei olisi pitänyt tapahtua, jotta talouden ohjaus olisi uskottavalla pohjalla. Wikipediassa onneton tilanne tunnustetaan, kun hakusanalle ´talouskasvu´, joka on sentään keskeisiä talouden termejä, ei osata antaa Wikipedian laatuvaatimukset täyttävää vastausta. Joudutaan toteamaan, että yksiselitteistä syytä talouskasvuun on ehkä mahdoton antaa, eikä ekonomisteilla ole vieläkään esittää kysymykseen kattavaa vastausta. Ei siis ole ihme, että talouskasvu on hyytynyt meillä ja monessa muussa maassa, jollei ymmärretä, mikä lopulta saa aikaan talouskasvun. Toimitaan toiveiden eikä tiedon varassa.

Olen maallikko talousasioissa  ja näkemykseni pitkälti perustuvat  omaan järkeilyyn ja median antamiin tietoihin. Poliitikot ja virkamiehet saavat sentään luottamuksellista tietoa median jakaman lisäksi asiantuntijoilta ja lobbareilta. Uskon, että oikeiden selitysten löytämiseksi kannattaa hakea lisätietoa myös muiltakin aloilta kuin taloustiedosta. Itse näen, että hyviä vastauksia antavat käyttäytymistutkimukset ja myös omin alani biologia voi tarjota oikeita selityksiä.

Vertausta sadun keisarin uusiin vaatteisiin on käytetty kyllästymiseen asti. Se kertoo, että monen mielestä vertaus kuvaa erinomaisesti ihmisten laumakäyttäytymistä. Emme siis uskalla myöntää, mitä omin silmin näemme, vaan uskomme mieluummin auktoriteetteja.

Koska monet poliitikot, useimmista äänestäjistä puhumattakaan, vaikuttavat talousasioihin maallikkoina varsin vähäisen ja ristiriitaisen tiedon perusteella, silloin on mahdollista, että molemmat ryhmät, jotka muodollisesti ovat päättäjien asemassa, ovat todellisten vallankäyttäjien ohjailtavissa. Jos näin on, mitkä tahot tosiasiassa käyttävät valtaa ja millä motiiveilla sekä kuinka se tapahtuu?

Kirjoitin tämän artikkelin 2013. Vasta kesällä 2016 aloin vertailla tuottamaani tekstiä oppikirjan antamaan tietoon (Taloustieteen oppikirja, Kustantaja: Sanoma Pro Oy, 11. uudistettu painos 2014, Matti Pohjola, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen professori). Kokemus on rohkaiseva, sillä ymmärsin suurimman osan oppikirjan tekstistä ja en löydä artikkeleistani sellaista, minkä oppikirjan tiedot osoittavat virheellisiksi. Tosin käyttämissäni termeissä on epätarkkuuksia.



Koska kävi ilmi, että olen pääosin samaa mieltä taloustieteen oppikirjan kanssa, eihän silloin ole  katetta otsikkoni väitteelle: "Talousoppien pohja petti". Sen sijaan media, poliitikot ja monet asiantuntijoina esiintyneet henkilöt, joiden sanomisiin olen verrannut käsityksiäni taloudesta,  levittävät usein virheellistä tai vääriin painotettua tietoa. Jollei kyseessä ole oikean tiedon puute, tämä lienee monesti tarkoitushakuista oman edun tai tietyn ryhmän edun ajamista.

Saman asian nostaa esille julkistalouden professori Markus Jäntti:  "Talouspolitiikka ja taloustiede ovat tyystin erilaisia  ilmiöitä, vaikka ne jonkin verran ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Talouspoliittinen keskustelu Suomessa on historiallisesti varsin harvoin ottanut  erityisen paljon vaikutteita taloustieteestä, muuten kuin satunnaisesti, oman näkökulman pönkittämiseksi" (Helsingin yliopisto - Studia Generalia kevät 2016)

 
Taloustieteen oppikirjasta poimittuja sitaatteja ja huomioita olen lisännyt tähän artikkeliini pienellä sinisellä tekstillä.

Työnteolla ei synny talouskasvua


Kun Suomen maa- ja metsätalous koneellistuivat, väkeä vapautui tehdastöihin. Voidaan karkeasti yleistää, että mitä vähemmän ihmistyötä jäi maa- ja metsätalouteen, sitä tuottoisampaa siitä tuli. Sama kehityskulku on toistunut myös teollisuudessa ja muillakin työpaikoilla.


Vaikka mediassa aiheesta puhutaan vähän verrattuna työvoimakustannuksiin, aihe on Taloustieteen oppikirjan - kuten allekirjoittaneen artikkelin - keskeisimpiä. Tähän aihepiiriin liittyviä sitaatteja olen lisännyt vertailtavaksi useampaan kohtaan. Ensimmäinen sitaatti: "Elintason kasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta, jonka lähteistä teknologinen kehitys on kaikkein tärkein."

Kun palkat ovat nousseet ja työajat lyhentyneet, entistä tarmokkaammin yritysten on kannattanut etsiä uusia innovaatioita paitsi työntekijöiden avuksi ennen kaikkea korvaamaan työntekijöitä. Työpaikkojen säilymisen pelasti pitkään vain kyllin nopea talouskasvu. Muutama vuosikymmen takaperin oli jonkinlainen nyrkkisääntö, että silloinkin vasta yli kolmen prosentin talouskasvu paransi työllisyyttä. Kysyntä riitti siihen, että uusista innovaatioista huolimatta kannatti säilyttää myös työntekijät. Näin syntyi talouskasvun välttämättömyyden ja palkallaan elävien työntekijöiden sekä verotuksen varassa toimivan yhteiskunnan riippuvuus toisistaan.

Jollei uusia innovaatioita työnteon vähentämiseksi meillä oteta käyttöön, jossain muualla hyväksytään kuitenkin nämä innovaatiot. Sitten toisten taholta tuleva kilpailu tekee oman tuotannon kannattamattomaksi. Ajankohtainen esimerkki on perinteisellä tavalla sellun valmistus, joka yhä enemmän suuryhtiöiden näkökulmasta kannatti Suomesta siirtää puupeltojen ja samalla toki myös halvemman työvoiman maihin.

Nyt uuden tekniikan ja automaation hyväksikäyttö on saavuttanut sellaiset mitat, että tuottavuutta parantaakseen yritykset suhdanteista riippumatta vähentävät työntekijöitä. On näköharhaa, että talouskasvu automaattisesti parantaa työllisyyttä, sillä nousukausina työttömyyden kasvu ainoastaan hidastuu verrattuna laskukausiin. Vakavarainen yritys investoi työntekijöitä vähentäviin ratkaisuihin vielä herkemmin kuin vähävarainen yritys. Siksi nippanappa hengissä pysyvät yritykset ovat usein parhaita työllistäjiä. Vain harvojen osaajienkaan työllisyys on enää edes melko turvattu. Nykysysteemillä yhteiskunnalle ei kuitenkaan ohjaudu niin paljon verotuloja, että yhteiskunta voisi työllistää palveluihin loput työtä haluavat, vaikka palveluilla on huutava tarve. Sitä paitsi myös palvelualojen töitä karsivat automaatio, koneet ja tietotekniikka.



"Työn tuottavuuden kasvu on kansakunnan elintason kasvun tärkein osatekijä. Yrityksen ja kansantalouden kilpailukyvyn kesken ei näin ole ristiriitaa silloin, kun työn tuottavuus on korkea: yritykset voivat maksaa työntekijöilleen hyvää palkkaa ja säilyttää silti kannattavuutensa. Työn tuottavuutta voidaan parantaa kehittämällä uusia toimintatapoja."


Helsingin Sanomat 10.01.2015
Kaavakuva kertoo, milloin työn tuottavuus lakkasi kasvamasta, mikä on laman keskeisin syy.
Tiedotusvälineissä annetaan harhaanjohtavasti ymmärtää, että työnteolla on talouskasvuun ratkaiseva osuus. Talouden kasvu ei kuitenkaan johdu työnteosta, ei nyt eikä ole johtunut aiemminkaan, vaikka ahkera työnteko onkin edellytys, että talous voi säilyä edes ennallaan. Talouden kasvu perustuu onnistuneisiin innovaatioihin, joiden ansiosta entisellä tai jopa paljon pienemmällä työmäärällä tuotetaan aikaisempaa enemmän tai parempaa eli työn tuottavuus kasvaa.
EI talous ole tähänkään asti kasvanut ahkeruutta lisäämällä, sillä eihän ahkeruutta voi lisätä kuin hetkellisesti eikä suinkaan jatkuvasti vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Vai väittääkö joku, että nykyajan työntekijät ovat kymmeniä kertoja ahkerampia kuin raatajiksi kuvatut sata vuotta sitten? Ihmisen työkyvyn rajat on saavutettu jo moneen kertaan. On kiemurtelua, jollei tätä haluta ymmärtää.
Tietysti taantuma saadaan aikaan silläkin, että moni luopuu työnteosta, mihin voi yllyttää vaikkapa väärä veropolitiikka. Samoin käy, kun tarpeeksi usea jää yhteiskunnan elätettäväksi, mitä kutsutaan kestävyysvajeeksi. Pelkästään ahkeruutta ja työmoraalia kohentamalla sekä vippaskonstein työllistämällä ei kuitenkaan voida synnyttää talouskasvua kuin vähäinen ripaus, eikä sekään jää pysyväksi. Kuitenkin työaikojen pituuteen, eläkeiän myöhentämiseen, työstä poissaoloihin ja sairaslomiin kiinnitetään kohtuuton huomio siihen nähden, miten kiistanalainen osuus niillä on talouskasvuun. Nimittäin työnteon lisäämisellä päinvastoin saattaakin olla pitemmässä juoksussa talouskasvua lamauttava vaikutus!

Pakistanissa, missä on halpaa lapsityövoimaa, kannattaa tiilet valmistaa käsityönä vanhakantaisesti. Sen sijaan siellä, missä on korkeat työpalkat ja niukkuutta työvoimasta, tiilitehtaita houkuttelee modernisointi koneellistamalla ja automatisoimalla. Sama pätee joka paikassa kaikkeen tuotantoon. Palkkakulujen nousu on yllyke innovaatioiden etsintään ja sitä kautta se on talouskasvun moottori. 


"Työn tuottavuus alenee, kun työpanoksen määrää lisätään. Sen tasoon vaikuttavat kuitenkin myös kaikki muut tekijät, joiden perusteella tuotanto määräytyy."

Palkkojen jäädessä jälkeen työn tuottavuudesta pitäisi palkansaajajärjestöjen ohella myös yrittäjäjärjestöjen hälytyskellojen soida. Silloinhan tuotannon uudistaminen uhkaa hidastua, mikä on talouskasvulle kohtalokasta. Kannattaisikin ennakkoluulottomasti tarkastella, miten päin maailmalla yleensä menee palkkojen nousun ja työn tuottavuuden välinen korrelaatio. Ei kuitenkaan saa ottaa vertailukohdaksi vaikkapa Kiinan pienipalkkaisinta väestönosaa, koska luultavasti Kiinassakin talouskasvua luovat nykyaikaistetut ja parempipalkkaiset yritykset. Pienipalkkaiset työpaikat kuuluvat kiinalaiseen sosiaaliturvaan ja niitä tarvitaan ehkäisemään levottomuuksia.
Tulee huomata, että monen alan ja monen maankin talouskasvu perustuu pitkälti myös siihen, että osataan hyötyä toisten uusilla innovaatioilla aikaansaamasta talouskasvusta joko omassa maassa tai jopa toisella puolella maapalloa.

Talouskasvun kannalta elinkeinot ovat erilaisessa asemassa

Tällaista aihetta ei Taloustieteen oppikirjassa käsitellä.

Ei esimerkiksi matkailuelinkeino luo uutta varallisuutta. Matkailuyrityksemme keräävät Suomeen sitä varallisuutta, joka on usein tuotettu muualla. Kiinan räjähdysmäinen talouskasvu, vaikka perustuukin halpaan runsaaseen työvoimaan, on ennen kaikkea tarvinnut uuttaa teknologiaa ja hiilenpolton lisäämistä. Nyt monella kiinalaisella on varaa matkustella ja tuoda rahaa meidänkin matkailuyrittäjillemme. Olemme suuresti hyötyneet myös venäläisturisteista, joiden mukana siirtyi Venäjän öljykaupastaan saamaa varallisuutta rajan yli Suomen hyväksi. Kun Lapin matkailuyritykset hyötyvät suomalaisturisteista, raha on suurelta osin peräisin maamme vientiteollisuudelta ja sen varassa toimivilta muilta elinkeinoilta.
Sata vuotta sitten useimpien suomalaisten ajasta ja energiasta valtaosa kului viljelyyn ja muuhun ravinnon tuottamiseen. Nyt yksi nykyajan välinein ja tiedoin varustettu viljelijä tekee saman tuloksen kuin tuhat viljelijää silloin. Koska viljelystä vapautuneita ei tarvita välttämättömän tuottajiksi, he ovat vapautuneet niiden tavaroiden ja palvelujen tuottamiseen, jotka eivät ole välttämättömiä eli ovat ylellisyyttä. Mitä kaikkea kuuluu elämiselle välttämättömään, sen erottaminen kaikesta muusta on kuitenkin vaikeaa jo senkin takia, koska nykyään välttämätön on erilaista kuin entisaikaan.

Uudet innovaatiot parantavat myös ylellisyyden valmistuksen tuottavuutta. On kuitenkin oleellisen tärkeää huomata, että tämä ei lisää kokonaistalouskasvua.  Päinvastoin ne rahat ja resurssit, jotka ohjautuvat tehostamaan ylellisen tuotantoa, ovat pois niistä innovaatioista, joilla parannetaan elämiselle välttämättömän tuottamista. (Niinkin kyllä tapahtuu, että turhan tuottamista varten kehitetty innovaatio on sovellettavissa myös välttämättömän tuotantoa parantamaan.) Kun varojen kohdentuminen välttämättömän  tuottamiseen jää laajasti jälkeen investoinneista turhaan kulutuksen, se on riittävä syy laajaan lamaan.
Työttömyyden paradoksi (lisätty18.2.2015)
Espanjan talous on lähtenyt kasvuun ja lainantarve vähentynyt. Näin tapahtui sen jälkeen kun maan työttömyys nousi jopa 27 prosenttiin. Vaikka olisi kuinka suuri säästökuuri, voi tuntua vaikealta ymmärtää, että talous elpyy samanaikaisesti kun työntekoa vähennetään - sitähän työttömyyden kasvu merkitsee.
Espanja, Portugali ja Irlanti ovat saaneet talouttaan kuntoon, mutta hintana on ollut työttömyyden räjähdysmäinen kasvu. Nyt myös Kreikassa nähdään oireita maan talouden tervehtymisen suuntaan ja jälleen massatyöttömyyden jälkeen. Tapahtuuko näin säästökuurien seurauksena työttömyydestä huolimatta vai nimenomaan pääasiassa työttömyyden ansiosta? Alentaako työttömyys väestön ostovoimaa ja sitä kautta kulutusta niin, että rahat paremmin ohjautuvat maalle vaurautta tuoviin tuotannollisiin investointeihin? 
Helppo selitys olisi, että riittää kun massatyöttömyys ajaa hyväksymään kehnot palkat. Sitten lisääntyy kaikenlainen työnteko ja maan talous alkaa elpyä. Kuitenkin Espanjassa työttömäksi varmasti joutui suuri joukko niitä, jotka olivat rakentaneet asuntoja, joiden takia syntyi asuntokupla, mikä oli keskeisiä syitä maan syvään lamaan. Koska talouskasvua mitataan BKT:n muutoksella, on sillä myös mittarina kaikki BKT:n hyvät ja huonot puolet. Toisin sanoen BKT mittaa myös turhia ja jopa vahingollisia töitä, jollaiseksi osoittautui osa asuntorakentamisesta. 

Edellä olevat on  työttömälle tylyä luettavaa. Olin aiemmin kirjoittanut artikkelin Talouden pakko kasvaa  ja siinä keskityn siihen, miten ihmiset reagoivat, jos talouskasvu hiipuu tai työttömyys kasvaa. Vastaukseksi sain inhimilliset katastrofit.
Rakenteita uudistamaan  

Paljon puhutaan rakenneuudistuksista, mutta mitä niillä tavoitellaan, siihen usein jätetään kunnolla vastaamatta. Otetaanpa esimerkiksi sote-uudistus. Monelle varmaan on ensimmäinen ajatus, että sillä haetaan säästöjä; Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut halutaan tuottaa halvemmalla ainakin sitten, kun uudet toiminnat on saatu kunnolla käyntiin. Samalla tietysti pitää taata tasapuolisesti laadukkaat palvelut kaikille asukkaille.  

Usein esitetään vastalauseita siihen vedoten, että suurimmassa osassa Suomea on jo hyvät sote-palvelut. Vaikka näin olisikin, siitä huolimatta pitää tehdä rakenneuudistuksia, sellaisia jotka suorastaan pakottavat uudistusten kierteeseen niin palvelujen järjestämisessä kuin tilojen, laitteiden, tietotekniikan ja monen muun osalta. Parasta olisi, jos koko ajattelu menee uusiksi. Vaikka uudistukset tulevat kalliiksi, kuitenkin mikäli ollaan kyllin innovatiivisia, sellaisten parannusten kierre, jolla uudistukset voidaan maksaa, on edes mahdollinen. Sen sijaan pitäytyminen entisessä tai vain säästöjen etsimisessä on tuhon tie. Tällöinhän ei edes teoriassa kyetä säilyttämään entisiä palveluja, parannuksista puhumattakaan. Kuitenkin palvelut on jatkuvasti päivitettävä ajan vaatimusten mukaisiksi.
Innovaatioita olisi loputtomasti

Kun tiede tekee uusia aluevaltauksia, tämä tuottaa mahdollisuuksia luoda innovaatioita eli parantaa tuotantotapoja ja työmenetelmiä sekä ottaa käyttöön uusia raaka-aineita ja energialähteitä. Siinä on talouskasvun keskeinen perusta.


"Teknologia on kasvutekijöistä tärkein, sillä ilman sen kehittymistä ei tarvita uusia koneita, laitteita eikä parempaa koulutusta... Tuotantoteorian perusoppien mukaan investoinnit sekä aineelliseen että henkiseen pääomaan osoittautuvat ennen pitkää tehottomiksi, ellei teknologia kehity."

Tiede voi löytää uutta loputtomasti ja näin ollen on mahdollista kehittää yhä uusia sovellutuksia tavaroiden ja palveluiden tuottamiseen. (Aina ei kuitenkaan haluta tehdä parempaa, jos tahdotaan, että entinen hajoaa nopeasti ja tilalle päästään myymään uutta.) Talouskasvun edellytyksillä ei näyttäisi olevan rajoja. Meille on kuitenkin opetettu, että rajaton kasvu rajallisella maapallolla on mahdottomuus. Jos toistaisin tätä hokemaa, olisin yksi aikamme kiemurtelijoista.

Innovaatioille pohjan tarjoaa uudistuva tietotekniikka. Digitalisointi, laser ja vaikkapa led-valot antavat lisää mahdollisuuksia innovaatioihin, jotka parantavat työn tuottavuutta. Hiilikuidut ja useat muut uudet materiaalit tuovat moneen tarkoitukseen aikaisempaa parempia raaka-aineita. Energia-alaa on mullistanut uusi liuskekaasun ja -öljyn hyödyntämistekniikka. Talvivaaran nikkelikaivos on esimerkiksi siitä, kuinka aikoinaan kannattamattomaksi todettu köyhä malmiesiintymä saattaakin olla tuottava, jos uuden tekniikan ongelmat ovatkin vain "lastentauteja", jotka osataan taloudellisesti korjata. Äänekoskelle suunnitellaan sellutehdasta, jonka kilpailukyvyn perusta ovat puunkäsittelyn uudet biotekniset innovaatiot. Kun Cernin hiukkaskiihdytin todensi Higgsin bosonit, taas tekniikka voi ottaa huimia harppauksia.

Innovaatioihin tarvitaan resursseja


Tarvitaan resursseja, jotta voidaan tehdä uusia keksintöjä ja sitten soveltaa niitä tuotantoa lisääviksi innovaatioiksi. Mitä nopeammin talous kasvaa, sitä enemmän samalla syntyy resursseja uuden luomiseen. Talouskasvu pystyy ruokkimaan itseään silloin, kun syntyy ylijäämää.

Ratkaisevaa on kuitenkin huomata, että jos talouskasvun tuotto käytetään liian tarkkaan muuhun kuin uusien innovaatioiden kehittelyyn ja käyttöönottoon, talouskasvun edellytyksiä ei enää ole. Vaikka talouskasvu olisi kuinka hurjaa tahansa, syntyvät ylimääräiset resurssit ihminen pystyy siitä huolimatta kohdentamaan niin, että uusiin innovaatioihin jää aina vain vähemmän rahaa ja muita edellytyksiä. Sitten hurjakin talouskasvu hiipuu ja viimein talouskasvu loppuu kokonaan.

Nyt saattaa olla meneillään juuri sellainen vaihe, että talouskasvun tuotosta liian suuri osa on jo pitkään käytetty muuhun kuin uuden talouskasvun luomiseen. Siksi talouskasvu on hyytynyt erityisesti Suomessa ja osin myös muualla Euroopassa sekä monilla alueilla maapalloa. 



"Viime vuosina Suomen elintaso on ollut noin 80 prosenttia Yhdysvaltojen elintasosta...Ero on syntynyt alhaisemmasta työn tuottavuudesta, sillä väkimäärään suhteutettuna työn määrä on ollut amerikkalaista tasoa."

Nyt kiemurrellaan, kun selitellään, mikä on laman aiheuttaja. Ei tunnu kivalta, että laman syy on ihmisten liiallinen houkuttelu hankkimaan kaikenlaisia mukavia tavaroita ja palveluja, kun vielä samanaikaisesti pitää rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Bisnesmaailma herkästi syyttää vaikeuksista korkeita työvoimakustannuksia ja kansa johtajien huimia palkkoja ja bonuksia, mutta ongelmien takana ovat myös - ja ehkä ennen kaikkea - yritysten tuottoihinsa nähden ylisuuret osingot omistajille, mutta niistä puhutaan valitettavan vähän.

Viime vuosikymmenellä palkansaajien ansiotaso Suomessa pääsi kohoamaan nopeammin kuin talous kasvoi. Samaan aikaan valitettavasti myös yritysjohtajat ja omistajat – tietysti joukossa oli poikkeuksia - mittasivat yrityksistä ulos ajan hengen mukaisesti muhkeita voittoja, kun osa niistä olisi pitänyt sijoittaa yritysten kehittämiseen. On siis perusteet väittää, että nyt vientimme ei vedä, koska innovaatioiden kehittelyyn ja investointeihin tarvittavaa rahaa on liiaksi jaettu yritysten omistajille. Tilannetta eivät muuksi muuta työtekijöiden korkeat palkat ja muut  suuret kulut sekä laskusuhdanne vientimaissamme. Ne ovat pikemminkin syitä, joiden takia tulisi voitot entistä tarkemmin käyttää tulevaisuuden turvaamisen, mihin ainoa kestävä tie on investoida uutta. Varallisuudesta kuitenkin liian suuri osa päätyy kulutukseen ja ulkomaille eikä tulevaisuutemme turvaamiseen ole sen jälkeen tarpeeksi varoja.
Lopultakin mediassa rehellinen kannanotto, jota olen toivonut tämän artikkelin aloittamisesta lähtien, siis jo vuodesta 2013 asti:
Helsingin Sanomat 4.11.2015 kirjoittaa, että Suomen merkittävin vientialaa edustava järjestö, Teknologialiitto,  haluaa yritysverojärjestelmän, joka suosii investointeja tekeviä yrityksiä.
Liiton pääekonomisti Jukka Palokangas  lausuu: "Suomen suuri ongelma on investointien puute. Ilman niitä ei tuottavuus kasva."


Tämä aihe näyttää tulleen Suomen mediassa toimittajille jossain määrin luvalliseksi vasta helmikuussa 2016, kun alettiin uutisoida suurista osakeanneista.



Saksa oli pitkään talouden ahdingossa, mutta sieltä se on nousut Euroopan mahtitaloudeksi. Suomi vaipui 1990-luvun alkupuolella naapurimaitaan syvempään lamaan, mutta sitten meillä seurasi talouskasvun kausi, joka taas viime vuosina on kääntynyt taantumaksi. Syykin on ilmeinen, vaikka taloustieteen tunnusluvuista kiistellään. Nousukaudet taittuvat, kun kulutus saavuttaa vielä nopeamman kasvun kuin talous, ja on tarpeeksi kauan eletty yli varojen. On siis liikaa kulutettu tai otettu velkaa suhteessa tuotannollisiin investointeihin. Kun rahat loppuvat, aletaan säästää, jolloin varoja  voi ohjautua aikaisempaa enemmän tuotannollisiin investointeihin. Jos nousu lamastamme on ylipäänsä mahdollista, eikä vastassa ole  vaikkapa Japanin  viime vuosikymmenten kaltainen talouskehitys, vain näin luultavasti pääsemme lamastamme eroon.

Tekee mieli väittää, että yksi talouden aaltoliikkeen perussyy on harjoitettu inflaation torjuntapolitiikka. Kun siinä onnistutaan, epäsuhta kuitenkin purkautuu, mutta jotain toista kautta, jollei inflaatio olekaan ongelmien syy vaan se on seurausta velkaantumisesta. 


 "...raha on pitkällä aikavälillä neutraali. Rahalla ja rahapolitiikalla ei ole vaikutusta kokonaistuotannon tasoon. Ne vaikuttavat vai inflaatiovauhtiin. Lyhyellä aikavälillä voidaan vaikuttaa kokonaistuotantoon, työllisyyteen, työttömyyteen ja inflaatioon." 

Yhteiskunnan tuloja on pakko lisätä


Jollei vientiä saada vetämään ja sitten yritysten voittoja tuloutettua myös yhteiskunnan tarpeisiin, maamme velkaantuu lisää ja on ajettava alas hyvinvointiyhteiskuntaamme. Se tarkoittaa, että on supistettava myös palveluja. Kuitenkin vain palvelut ovat ylläpitäneet työllisyyttä; niihin on viime vuosikymmeninä lisätty työntekijöitä - sen sijaan jalostuksen ja alkutuotannon työntekijöitä on jatkuvasti vähennetty. Lisäksi on korotettava eläkeikää ja otettava käyttöön uusia veroja. Moni hyväksyy näitä vaatimuksia, mutta katastrofi onkin siinä, jos hätätoimia on toistettava yhä uudestaan ja uudestaan hamaan perikatoon asti.

Selvää on, että ensisijassa työllistämistä ja palkkaveroa hakeva politiikka ei enää toimi. Sehän suorastaan estää työn tuottavuuden kasvattamista. Tuottavuuden parantaminen on kuitenkin välttämättömyys, sillä vain se tuo lisää tuloja yrityksille, koska yleensä kannattavuus nousee tuotannon työpaikkojen vähentyessä. Sitä kautta on  kerättävä varat yhteiskunnan tarpeisiin.


Nyt sen sijaan yritysten tukeminen, verohelpotukset ja palkkamaltti ovat kasvattaneet yritysten voittojen ulkoistamista. (Tähän on Virossa kiinnitetty huomiota, kun siellä yritysten voittoja verotetaan lievemmin, jos voitot käytetään yrityksen omiin investointeihin eikä niitä ulkoisteta osinkoina.) Mikäli tuotot menevät omistajille ulkomaille ja päätyvät veroparatiiseihin, toki ne silloinkin saattavat rahoittaa innovaatioita jossain päin maailmaa, mutta todennäköisempää on, että ne ruokkivat enimmäkseen kulutusta.


"Talouskasvua voi nopeuttaan tuottavuuden kasvua kiihdyttämällä. Siitä ei kuitenkaan päätetä hallitusohjelmissa, vaan se syntyy työpaikoilla. Julkinen valta voi luoda vain puitteet kannustamalla hyviä toimintoja ja toimimalla itse esimerkkinä." Kuitenkin senjälkeen kun oppikirja julkaistiin, Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan on kirjattu, että tulisi selvittää, mitä mahdollisuuksia hallituksella on lisätä yritysten halukkuutta käyttää varojaan investointeihin.

Varmaankin hankala on osoittaa, kuinka paljon elinkeinomme pystyisivät lisäämään panostustaan yhteiskuntamme hyväksi, sillä yritysten tulos vaihtelee tavattomasti, mutta osaan yrityksistä varallisuutta kertyy käsittämättömiä summia. Vaarana on myös, että sijoittajat karkaavat muualle, jos eivät koe saavansa riittäviä tuloja. Toisaalta kestävällä tavalla hoidettu maan talous houkuttelee vakaata tuottoa odottavia rahoittajia. - Onko kuitenkaan yritysten vika, jos yritysten välinen kilpailu pakottaa maksamaan omistajille kohtuuttomia osinkoja, jotteivat toiset yritykset olisi liian houkuttelevia sijoituskohteita?

Myös kotimaan palveluissa, eikä vain vientiin menevässä tuotannossa ja alkutuotannossa, uusien innovaatioiden avulla ajetaan alas työpaikkoja tuottavuuden parantamiseksi. Siksi ainakaan länsimaiset yhteiskunnat eivät selviä, jollei niissä saada aikaan sellaisia rakenneuudistuksia, joissa on mahdollista siirtyminen kansalaispalkkaan, perustuloon, palkkatukeen tai muihin samantapaisiin ratkaisuihin.

Kuitenkin vastikkeellisuus lienee pakko hyväksyä, vaikka työpaikkojen järjestäminen tulee yhteiskunnalle toisinaan kalliimmaksi kuin vastikkeeton tuki. Ilman toimeentuloturvaan sidottua työvelvoitetta houkutellaan väärinkäytöksiin ja ajaudutaan syvemmälle moraalin rappioon, jota jo muutenkin lisää huono-osaisuuden kasvu. Kiinnittyminen aikuisten yhteiskuntaan ani harvoin onnistuu muuten kuin työhönpääsyn kautta. Työhön sopeutuminen on mahdollista ihmiselämässä vain lyhyen aikaa koulun ja opiskelun jälkeen. Sitten menetetään sopeutumiskyky. Kun on totuttu toimettoman elämänrytmiin ja väärille tavoille, sieltä paluu on pian lähes mahdotonta. Seuraukset tunnetaan syrjäytymisenä.

Ei riitä, että julkisin varoin kustannetaan vain julkiset palvelut. Siihenkin on mentävä, että ainakin osassa maallemme strategisesti tärkeillä, mutta huonosti tuottavilla aloilla palkasta maksaa vain siivun itse yritys ja loput palkasta tulee yhteiskunnalta. Epäilemättä sellainen on altis väärinkäytöksille. Siksi vasta raskaan valvontabyrokratian jälkeen esimerkiksi viljelijän tuloista suuren osan tuovat yhteiskunnan tuet.

Miten resurssit pääsivät ylittymään
Velanotto hämärtää, mihin tuotetut resurssit ovat päätyneet. Ikään kuin huomaamatta on lisätty velkaa ja siksi on tuntunut siltä, että kyllä rahaa riittää. Yhteiskuntien kokonaisvelkaa on vaikea hahmottaa, koska velkaa siirrellään kohteesta toiseen. Kun pankit parantavat taseitaan korottamalla asiakkaidensa velanhoitokuluja, asiakkaiden velkataakka kasvaa ja näin pankkien velkaa siirretään yksityisten ja yritysten niskoille. Asuntojen ylihinnoittelu piilottaa velkaantumista. Asuntokuplan puhjetessa huomataan, että asuntojen arvot ovat pienemmät kuin asuntojen ostoon tarvittu pankkilaina tai jäljellä oleva velka, vaikka viime mainittua olisi ehditty lyhentää kauan. Moni yritys on yliarvostettu ja siksi sen arvon kuuluisikin romahtaa. Kun Suomen valtio yrittää vähentää velkaansa, se leikkaa kuntien osuuksia, jolloin kunnat velkaantuvat, ja siksi kansantaloutemme kokonaisvelka ei suinkaan supistu. Kun laaja yhteiskuntasopimus pakottaa palkkakuriin, se ei auta, mikäli jatkuu yritysten tuloksen valuminen omistajien kukkaroon eikä investointeihin. Sekin on lopulta vain velkojen siirtelyä eikä niiden lyhentämistä, kun Euroopan Keskuspankki sitoutui lunastamaan velkaantuneimpien EU-maidensa velkoja. Velkatakuiden avulla vältetään velkojen lyhentämistä, jos niitä voidaan siirtää toisille hartioille. Ei devalvaatiokaan tuo lisää varallisuutta, vaan sen avulla maa voi hyötyä jonkun aikaa toisten kustannuksella tai maa leikkaa toisilta sitä hyötyä, josta itse on jäänyt paitsi. Ja voihan EU ja itsenäiset maat painaa lisää rahaa, mutta sekin on vain kovan kohtalon siirtelyä tuonnemmaksi nykyistä pahempana. On tosin mahdollista tai jopa suorastaan todennäköistä, että sopivien pankkitoimien ja rahanarvon muutosten avulla kärsijöiksi joutuvat muut maat kuin rahanpainaja.

Vai pitäisikö ottaa mallia Yhdysvalloista, jonka valtionvelka on valtava ja siitä huolimatta sitä aina vain lisätään? Ei taitaisi Suomelta onnistua, koska lainahanat sulkeutuisivat varsin pian. Yhdysvaltain velan jatkuvaa paisuttamista on selitetty mahdolliseksi niin kauan kuin Kiinalla on talouden ylijäämä: antamalla Yhdysvalloille lainaa Kiina turvaa tuotantonsa menekkiä. 


"Yhdysvaltojen vaihtotase on ollut keskimäärin neljä prosenttia alijäämäinen 15 viimeisen vuoden ajan. Siitä johtunutta ulkomaisen velan kasvua pidetään yhtenä maailmanlaajuisen finanssikriisin keskeisenä taustatekijänä. Aivan samalla tavoin kuin kotitalous, kansantalouskin voi velkaantua vain niin kauan kuin se lainaa saa. Muussa tapauksessa menot on sopeutettava tuloihin."
"Yhdysvalloissa vaihtotase on ollut alijäämäinen 30 vuotta. Muut maat, erityisesti nopeasti kasvanut Kiina ja rikkaat öljyvaltiot, ovat olleet halukkaita rahoittamaan tämän alijäämän. Niiden dollarimääräiset valuuttavarannot ja sijoitukset amerikkalaisiin arvopapereihin ovat kasvaneet. Dollarin arvon heikkeneminen on yksi tapa saavuttaa tasapaino."

Kansalle tarkoitetuissa medioissa ei juurikaan käsitellä, kuinka sijoittajat ovat riippuvaisia siitä, että sijoitusrahalla on kysyntää ja tästä maksetaan kunnon korko. Kun luottoluokittajat noteeraavat yrityksiä ja maita riskikohteiksi, se on tappio myös luotottajille. Silloinhan sijoittajien välillä kilpailu kiihtyy varmoista ja tuottavista kohteista, mikä polkee lainojen tuottoa. Yritysten lainansaanti helpottuu, koska johonkin sijoittajat joutuvat varojaan laittamaan, mutta rahaa on sijoitettava aikaisempaa alhaisemmalla korolla. Siitä lopulta seuraa korjausliike talouksien laskusuhdanteeseen.

Jo pitkään on vannottu parannellun velkaselityksen nimiin: velkaa pitää olla sopivasti. Se sopiva valtion, yritysten ja yksityisten velkamäärä on kasvanut pikkuhiljaa vuosi vuodelta. Sopivaan velkaantumiseen on yksinkertaisesti vain ajauduttu eikä sopivaa velkaantumista ole olemassa puhumattakaan, että se olisi ollut tavoite. On vain ikään kuin sovittu eli se on poliittinen kompromissi, että Suomen asiat pysyvät kyllä kunnossa, mikäli meillä velkaantuminen ei ole suurempaa kuin muissa Pohjoismaissa tai suurempi kuin 60% bruttokansantuotteesta, mikä on EU-maiden säätämä velkakatto. Todellisuudessa lisävelan este on lopulta se, ettei maailmalta löydy enempää velkarahaa kohtuukorolla. Kohtuukorkokin on yhtä epämääräinen käsite kuin kohtuuvelka: molemmat ovat saman asian kääntöpuolia. Myös kansainvälisten "arvostettujen" luottoluokittajien "faktat" ovat hatusta vedettyjä lukuja.


Jokainen päättäjä, oli hallituspuoluetta tai oppositiota, sisimmässään tietää, ettei se niin mene, että mitä enemmän velkaa, sitä parempi maan taloudelle. Siksi velkaa ei sentään lisätä täysin estotta, vaikka velanottoon olisi suuri houkutus, koska velkarahalla tuotetut palvelut ja halvat maksut sekä veronkevennykset toisivat ehdottajalleen lisää äänestäjiä. Tosin oppositio luo toisinaan mielikuvaa, että se haluaa lisävelkaa miltei rajattomasti, sillä se voi mennä turvallisesti sen tosiasian selän taakse, ettei sen valta kuitenkaan tähän riitä. Opposition kun ei tarvitse pelätä, että se joutuisi vastaamaan huutoonsa.


"Myös julkisen vallan harjoittama finanssipolitiikka – päättäminen julkisen vallan tuloista ja menoista - voi vaikuttaa talouskasvuun...Julkinen valta säästää, jos sen tulot ovat menoja suuremmat. Päinvastaisessa tapauksessa sen budjetti on alijäämäinen. Budjetti on silloin tasapainotettava velanotolla. Säästäjien säästöt ohjautuvat lainaksi julkiselle vallalle eivätkä suuntaudu yritykselle investointien rahoittamiseen. Julkisen velan kasvu vähentää siten investointeihin tarjolla olevaa rahoitusta ja nostaa rahoituksen hintaa eli korkoa rahoitusmarkkinoilla. Investoinnit vähenevät ja talouskasvu hidastuu."

"Pitkällä aikavälillä vaihtotaseen tulee olla tasapainossa, viennin ja tuonnin yhtä suuret. ...alijäämä merkitsee kansantalouden velkaantumista ulkomaille. Näin pääoman tuonnilla voidaan rahoittaa kotimaisia investointeja silloin, kun kotimainen säästäminen ei riitä... Maa ei voi velkaantua jatkuvasti, vaan kansantalouden on kotitalouden tapaan maksettava velkansa takaisin. Se tapahtuu ylijäämäisen vaihtotaseen kautta."
 

Säästää vai kuluttaa?

 Pitkään "virallinen" talousoppimme kehotti ottamaan velkaa niin, että voisimme kuluttaa enemmän, jolloin kansantaloutemme pyörät pyörisivät vinhempaan. Velanotto saatiin näyttämään isänmaalliselta teolta. Menkää siis ostoksille ja kuluttakaa niin Suomi pelastuu! Näinhän monessa mediassa neuvotaan. Rohkenen kuitenkin epäillä, että kulutusoppia edistetään lähinnä median omista tarpeista johtuen. Neuvot, jotka kehottavat säästämisen asemasta kuluttamaan, tuntuvat ihmisistä mukavilta. Mukavia asioita julistava media myy hyvin.

Meitä varoitellaan makuuttamasta rahojamme pankkitilillä. Sellaista rahaa kutsutaan laiskaksi rahaksi. Mutta eihän tämä raha jää pankkiin, vaan pankki lainaa sen jollekin. Jos pankki antaa lainaa kuluttajalle, sama raha voi sitäkin kautta kasvattaa kulutuskysyntää. Onneksi kuitenkin pankin kautta kiertänyt raha ei ruoki pelkästään kulutuskysyntää. Nimitäin säästäessämme vahvistamme kansantalouttamme siten, että yritykset saavat helpommin lainaa. Tavallisen kaduntallaajan säästöt auttavat isänmaatamme, kun säästämisen ansiosta pankeilla riittää rahaa luotottaa myös vientiin menevää tuotantoamme. Suomihan elää ennen kaikkea viennin varassa. Kotimaisen kulutuskysynnän kasvattaminen suhteessa vientituloihin voi olla korkeintaan väliaikaistoimi.  Tämä tiehän jo kokeiltiin nykylaman alussa eikä tuloksia tullut, mikä on ymmärrettävää, koska samanaikaisesti toisella kädellä tuhottiin mahdolliset hyödyt: raha meni osinkojen ja palkkojen korotuksiin.



"Kuluttamatta jätetty tulo on säästämistä. Jos säästöt jäisivät sukanvarteen, kierrossa oleva tulo supistuisi. Yleensä säästöt kuitenkin sijoitetaan pankkeihin ja muihin rahoituslaitoksiin. Ne välittävät säästöt käytettäviksi muualla, esimerkiksi yritysten investointeihin. Jos kaikki säästöt välittyvät investoinneiksi, kiertokulun määrä ei muutu. Tuotannon rakenne kylläkin muuttuu tuotantoon käytettävien hyödykkeiden - tuotantohyödykkeiden - suuntaan. Ajan myötä tämä lisää tuotantomahdollisuuksia. Talous kasvaa."

Velkaelvytys on tuhoisaa


Vuoden 2008 tapahtumista alkunsa saaneen talouspudotuksen hoitoon yritettiin laajasti velkaelvytystä. Lyhyeksi jääneen avun jälkeen se vain siivitti syöksyä nykyiseen taantumaan. Eihän tunnetusti kannettu vesi kaivossa pysy. Tappiota tuottavia yrityksiä ja ennen kaikkea niiden vanhoja toimintatapoja tultiin tukeneeksi elvytysrahalla; tukien turvin oli mahdollista pysyä entisessä eikä tarvinnut etsiä uutta. Se saattaa olla velkaelvytyksen pahin vika, pahempi kuin itse velkaantuminen ja korkokulujen kasvu. Jollei nimittäin velkaelvytys paranna tuottavuutta, ei myöskään synny varoja, joilla maksetaan valtion elvytysvelat, mutta jos velkaelvytys johtaa vanhasta luopumiseen ja uusiin toimiviin innovaatioihin, se mahdollistaa suurtenkin velkojen maksun.

Edelleen halutaan uskoa Yhdysvaltain pankeista lähteneiden väärinkäytösten aiheuttaneen vain lyhyen talousnotkahduksen. Ei haluta myöntää, että koko liiaksi velkavetoinen maailmantalous oli kuilun reunalla. Laskusuunta oli lähellä ja siksi mainitut pankkitoimet riittivät suistamaan maailmantalouden raiteiltaan.

Silti mikään muu kuin käsitteet eivät ole muuttuneet. Edelleen elinkeinojärjestöjen lobbarit vaativat yrityksille lisää tukirahaa: nyt pienemmän verotaakan nimellä. "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt". Omaa yritystä ja työnantajaa pitää kehua yhteiskunnalle erittäin tärkeäksi, sitä vaatii oma etu. Firmojen johtohenkilöistä ja työntekijöistä löytyy alansa parhaita asiantuntijoita, joten heitä kannattaa kuunnella, mutta uskottavuus kärsii, koska mukana on melkein aina kotiinpäin vetämistä. Viime mainittua on sekin, kun vaietaan alan tai ja yrityksen onnistuttua edunvalvonnassaan yli kohtuuden, mitä myös tapahtuu.

Tavoitellessaan omaa etua yritykset muokkaavat tietoja ja bisnesmaailma ohjaa taloustiedettä mieleisekseen, mikä vie harhaan niitäkin päättäjiä, joita ei ole sidottu talouselämän edunvalvontaan. Hyvinhän bisnesmaailma onnistui, sillä yritysten verotusta alennettiin roimasti monessa maassa. Se on myös Suomessa velkaelvytystä, koska velkamme kasvaa suhteessa kansantuotteeseen.

Jos kuluttajat eivät meillä ja muualla pysty laman takia ostamaan entiseen tahtiin yritysten tuotteita ja palveluja, yhteiskunnan tuet ja veronalennukset tekevät suorastaan hallaa. Mikään ei tukien takia taaskaan riittävästi muutu, vaikka juuri muutos olisi ulospääsy kriisistä. Toki jotkut tämän tunnustavat, mutta edelleen kuitenkin liian usein uskotaan elvytyksen voimaan, vaikka ilmaista tai halpaa elvytysrahaa päinvastoin tulisi vähentää nykytilanteessa. Mikäli elvytys ohjataankin kuluttajille, jotta tuotanto menisi kaupaksi, ja luotetaan, että resepti toimii, se on samaa kuin uskoisi ikiliikkujaan.

Esimerkiksi Nokian uudet kännykkämallit eivät olleet enää sitä uutta, mitä tarvittaisiin. Nehän olivat turvautumista vanhaan strategiaan, vaikka kilpailutilanne on toinen kuin silloin, kun tämä strategia toimi loistavasti. Syystä nyt ollaan huolissaan maamme tuotannollisten investointien vähäisyydestä. Investoinnit olisivat tärkeitä nimenomaan siksi, koska aina kun investoidaan, samalla otetaan käyttöön uutta tekniikkaa, uusia menetelmiä ja uutta ajattelua. Vai onko kukaan kuullut, että tulipalon jälkeen olisi rakennettu täysin samanlainen tuotantolaitos kuin oli entinen, vaikka palanut rakennus oli uusi? Koko ajan maailmalla kehitellään uusia innovaatioita ja niiden joukosta löytyvät aikaisempaa kilpailukykyisemmät ratkaisut. Onkin pelättävissä, että uudet kännykänvalmistajat menestyvät paremmin kuin Nokia ja muut alan vanhat yritykset, koska viime mainitut saattavat olla liiaksi perinteisen ajattelun vankeja. Ehkä Nokiakin pelastuu, kun se siirtyi toisenlaisiin käsiin.  (Näin näyttää käyneen 2014.)

En jaksa uskoa, että mikään taho yritysten ulkopuolelta kykenee kilpailukykyisiin yritysehdotuksiin. Joskus aiemmin toimineet mallit ohjaavat ajattelua ja pitävät sen vanhakantaisena. Siksi ylhäältä annetut elinkeino-ohjelmat eivät saisi ohjata yritysten rahoittamista. Niiden avulla nimittäin helposti kohdennetaan apu taas kerran elvytysrahan tapaan, mikä on ollut tuhoisaksi tuomittua muutenkin kuin vain sitä kautta, että vääristetään kilpailua. Kuka Suomen päättäjä olisi pari vuotta takaperin nähnyt mielekkääksi rahoittaa suurilla summilla sellaista uutta alaa kuin pelibisnes, mutta nyt se paljastui menestystarinaksi.

Hyvin monessa kunnassa kansalaiset ja luottamushenkilöt kilvan vaativat taas matkailuinvestointeja lamalääkkeeksi. Kun Suomi vaipui lamaan 1990-luvun alkupuoliskolla, siihen yksi syy olivat juuri mittavat matkailuinvestoinnit, joita pankit rahoittivat, mutta jotka eivät tuottaneet moneen vuoteen. Näin syntyi konkurssiaalto, mikä pahensi pankkikriisiä. Matkailubisnekseen oli sen ajan yrittäjillä ja päättäjillä suuri usko. Ehkä siksi matkailuinvestointien osuutta pankkikriisiin ei ole tohdittu kunnolla analysoida. Eivät nämä investoinnit hukkaan menneet, sillä ne tuottivat myöhempinä vuosina, kun aloimme nousta lamasta. Laman aikana ne olivat suuressa määrin kallista aluepolitiikkaa; ne tarjosivat työtä ja olivat sen ajan elvytystä. Hinta oli yhteiskunnallemme kuitenkin hirvittävä.

Sama parhaillaan toistuu etenkin Välimerenmaissa. Kohtaamme kiemurtelua, kun yritetään selittää Kreikan talouden alamäkeä tavalla, jolla peitellään perimmäisiä syitä. Jo pitkään matkailu on ollut liian kilpailtu ala, jotta myös vanhat matkailumaat voisivat pärjätä uusien rinnalla. Maksavia turisteja riittää tarpeeksi vasta, mikäli hinnat poljetaan niin alas, että tuloja ei enää synny kuten entisaikaan. Perinteiseen Välimeren matkailukonseptiin pitäisi liittää innovaatioita, jotka voisivat nostaa sen taas kukoistukseen, mutta tulisiko siitäkään kestävää, koska kilpailijat muualla pystyvät nopeasti tekemään samoja ratkaisuja.

Viimeinen pisara Kreikan romahdukseen oli maailmanlaajuinen finanssikriisi 2008 tienoilla. Kun ihmisten oli jostain tingittävä, he vähensivät matkailua. Olisi kyettävä tunnustamaan, että finanssikriisi vain aikaisti matkailun varassa eläneen maan perikatoa, joka olisi kuitenkin tullut maan jatkaessa liiaksi perinteisen matkailun varassa. Meillä on suuri kiusaus sulkea silmämme tosiasioilta ja syyttää Välimerenmaita korruptiosta ja vääristellyistä talousluvuista. Tottahan nämä väärinkäytökset ovat, mutta ne ovat suuressa määrin matkailubisnesten epäonnistumisten seurausta: kaikkialla ja aina, kun taloudessa alkaa mennä huonosti, se rapauttaa yhteiskuntajärjestystä. 



"Eteläinen euroalue ei ole saavuttanut ydinalueen elintasoa. ...Tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa on, ettei eteläinen euroalue ole saavuttanut ydinaluetta työn tuottavuudessa vaan ero on kaiken aikaa kasvanut. Alijäämät on rahoitettu nettolainanotolla muualta euroalueelta, mutta lainaa ei ole käytetty tuottavuutta parantaviin investointeihin, vaan se on kulunut kulutukseen ja tehottomiin kiinteistöinvestointeihin. Talous- ja rahaliitto ei siten ole luonut niille maille etuja, joita siltä odotettiin."

Koska muutkin
Kun on aikansa kiemurreltu eikä muita selityksiä enää keksitä, vedotaan siihen, että kilpailijatkin elvyttävät. Se on monesti todellinen perustelu elvytykselle. Suomi lähti mukaan yritysverotuksen ja osinkojen veronalennuksiin, sillä niin tekivät muutkin. Tottahan on, että jollei Suomi elvytä muiden tavoin, häviämme kilpailussa, mikäli jatkamme entiseen tapaan. On jotenkin siedettävämpää hävitä yhdessä.

Kun julkisuuteen vuoti valtionyhtiöidemme veroparatiisikytkentöjä, lievensimme heti suhtautumista veroparatiiseihin. Vetosimme siihen, etteivät Suomelle tärkeät kilpailijamaatkaan kiellä ainakaan kokonaan veroparatiisien käyttöä. Veronkierto veroparatiisien avulla on keskeinen osa maailmantaloutta ja kuuluu varsinkin suuryhtiöiden toimintakulttuuriin. Veroparatiiseihin joutuu vajaasti verotettuja tuottoja myös meidän maastamme, mikä on yrityksille ikään kuin hyväksyttyä elvytystä. Verokikkailu, jonka mahdollistavat veroparatiisit, on piilotukea, jollaista ei kuitenkaan haluttu, kun on päätetty verolaeista.

Tiedämme varsin hyvin elvytyspolitiikan heikkoudet. Siksi EU:nkin tavoite on edistää kilpailua ja ehkäistä jäsenmaita tukemasta omia yrityksiään, mutta sovittuja sääntöjä kierretään ja kokonaan näiden sääntöjen ulkopuolelle jää monenlaista kilpailun välttelyä. Myös EU:n ulkopuolella on maita, jotka tukevat omia yrityksiään voittaakseen EU-maat talouskilpailussa. Tähän vedotaan yleisesti, kun kansallisiin tukiin haetaan hyväksyntää EU:lta.

Talous on myös luonnon armoilla
Ei saa tyytyä odottamaan, että pian automaattisesti koittaa talouden käänne parempaan. Siihenkin pitäisi kyetä varautumaan, että jonain päivänä käänne parempaan ei ole mahdollinen. Ihmiskunta elää edelleen luonnon armoilla kuten se on elänyt tähänkin asti. Varsin nopeasti, kun elinolot vaikeutuvat, lakkaa ylimäärän muodostuminen, mikä on edellytys luoda uutta. On yleinen toiveajattelu, että hätä saa keksimään uusia selviämiskeinoja, mutta ahdinko päin vastoin paneekin hakemaan turvaa vanhasta.

Koettuja vielä suuremmatkin luonnontuhot ovat mahdollisia, vaikka on melko epätodennäköinen sattuma, että sellainen sattuu juuri nyt. Poikkeus ovat ilmastohäiriöt. Pelottavan monta kertaa historiantutkimus on löytänyt korrelaation kulttuurien rappion ja ilmastomuutoksen välillä. Ilmaston muuttuminen on ollut eräiden muinaisten intiaanikulttuurien rappion alullepanija, syy Kiinan dynastioiden romahtamiseen ja Grönlannin viikinkisiirtokuntien tuhoon. Vaikka suurtenkaan maanjäristysten ja tulivuorenpurkausten vahingot eivät ole olleet maailmanlaajuisia, ilmastomuutosten aiheuttamat tuhot sen sijaan tuntuvat laajalti maapallolla. On vahvaa näyttöä, että nyt ihmisen alullepanema tai ainakin myötävaikuttama ilmastomuutos kaatuu päällemme.

Jos kerran huonot säät ovat olleet syynä laskukausiin ja kokonaisten kulttuurien romahtamiseen, silloinhan vastaavasti hyvät säät tuovat mukanaan kukoistusta ja hyvinvointia. Kun mongolit lähtivät maailmanvalloitukseen, Mongoliassa vallitsivat poikkeuksellisen suotuisat vuodet. Sadot onnistuivat ja laitumet tuottivat ylimäärää, minkä turvin sotajoukot varustettiin valloitusretkiin. Näissä oloissa suurelle johtajalle muodostui tilaus eikä Tsingis-kaanin kaltaisen henkilön valtaanpääsy ollut vain sattumaa. Myös muulloin suotuisten sattumien summana tällaisesta persoonasta olisi tullut vähintään heimopäällikkö, mutta hänellä ei olisi ollut varoja mittaviin valloitusretkiin.

Vaikka kannan suurta huolta ilmastomuutoksesta, olisi älyllistä kiemurtelua, jollen tunnusta sellaista mahdollisuutta, että jo 1800-luvun puolelta alkanut ilmastomuutos saattaa olla tähän päivään asti jatkuvasti kiihtyneen teollis-taloudellisen kehitysharppauksemme edellytys. Vaikka on usein kärsitty huonoista säistä johtuneita katovuosia, kuitenkin elintarviketuotanto on lämmenneiden säiden ansiosta tuottanut ylimääräistä useammin kuin aikaisempina vuosisatoina. Siksi - ennen kuin ihmiset ehtivät käyttää kaiken ylimäärän kasvattamalla omaa kulutustaan - resursseja vapautui siihenkin, että on ollut varaa kokeilla ja kehitellä uutta - siis olla innovatiivisia.

Jotta sadot kohenevat - ja satojen armoillahan ihmiset ovat edelleen - pitää lämpötilan noustessa sateiden lisääntyä oikeassa suhteessa ja oikeaan aikaan vuodesta. Kun maapallon toinen alue hyötyy ilmastomuutoksesta, tulee toisia alueita, jotka kärsivät. Pelkkä muutos perinteisiin oloihin saattaa olla pahin uhka. Suomessa parin viikon jakso 35 lämpöastetta on jo seuraavana kesänä täysin mahdollinen ja lähivuosina suorastaan todennäköinen. Nyt se olisi monille tappava, koska harvat ovat sellaiseen varautuneet, mutta Välimeren maissa paljon kuumempi hellejakso ei ole edes ongelma, sillä sellaiseen on totuttu ja näiltä lämpötiloilta osataan suojautua. Toki sielläkään ei kyetä suojautumaan, mikäli alueen korkeat lämpötilat nousevat vielä tavanomaistakin korkeammiksi.

Välimerenmaissa lämpötilan nousun lisäämä kuivuus on jo saattanut huojuttaa alueen talouksia, olla jopa perimmäinen syy maiden talousahdinkoon. Jolleivat sadot kasva, vaikka viljelyn nykyaikaistamista on jatkettu, silloin loppuu se ylimäärän muodostuminen, mikä on ollut uudistusten perusta. Sillä on heijastusvaikutus kaikkeen talouteen. Jos kerran Suomessa yritysverotuksen korotus parilla prosentilla voisi hidastaa talouskasvua, on ymmärrettävää, että varsin vähäinenkin muutos epäedulliseen suuntaan viimeisen vuosikymmenen säissä saa aikaan samansuuntaisen muutoksen. Jo silloinkin, kun laskusuhdanne jää lyhyeksi, sellainen herkästi saa yhteiskuntarauhan järkkymään, mutta jos laskusuuntaus on pysyvä, vastassa on kaaos, kun kasvuun perustuvat rakenteet on pantava uusiksi.

Perimmäisin romahduksen syy lienee usein ollut yli varojen eläminen ja luonnononnettomuudet ovat aikaistaneet romahdusta. Yhteiskunnan rakenteet on laskettu ränsistymään - mikä on keskeinen velkaantumisen muoto - kun varoja on liikaa käytetty pitämään alamaiset tyytyväisinä ja on rakennettu valtakunnan voimavaroihin nähden liian mahtavia monumentteja. Entiset kulttuurit muuttuivat hitaasti, koska uusia innovaatioita omaksuttiin verkkaan, mutta nykyään pitää hallitsijoiden – on ne valittu vaaleilla demokraattisesti tai itse ovat kaapanneet vallan – tarjota kansalleen parempaa yhä nopeammassa tahdissa. Kiinassa pelätään, ettei 7 % vuotuinen kasvu enää riittäisi estämään levottomuuksia; ei siis ole tarpeeksi sellainen korkoa korolle-kasvu eli tuotannon ja kulutuksen kaksinkertaistuminen joka kymmenes vuosi.

Järjenkäytön inhimilliset esteet
Yhteiskuntia ohjaavat sopivaisuussäännöt. Meillä työntekijää on lupa moittia laiskaksi. Eräitä sosiaalietujen saajia on hyväksyttyä herjata yhteiskuntamme pummeiksi ja muiden kustannuksella eläjiksi. Mutta jos merkittävä yritys kiertää veroja siirtämällä voittojaan veroparatiiseihin, sille etsitään hyväksyttäviä perusteita. Kun yritys ilmoittaa suuresta osingonjaosta tai johtajien palkankorotuksista ja kuitenkin samanaikaisesti irtisanoo väkeään, sekin hyväksytään vain pienin nurinoin.

Koska kansalaisten toimeentulo on sidoksissa yritysten kannattavuuteen, yrityksiä halutaan ymmärtää, vaikka niiden joukossa olisi jollei ihan laittomuuksiin sortuneita niin ainakin moraalisesti kyseenalaisella tavalla toimivia. Tämä johtuu pitkälti siitä, että media joutuu edistämään ymmärtämistä, koska myös median talous on riippuvainen yritysten maksamista mainostuloista. Toimittajankin on vaikea säilyttää työpaikkansa, jos hän astuu liian suurille varpaille. Erikseen ovat ne yrittäjät, joiden tekemisiä poliitikot ja media saavat ilkkua ja erikseen yrittäjät, joiden asioita ei kaivella. Esimerkiksi kelpaa Nokian entinen johtaja Steven Elop, joka koki Suomessa molemmat kohtalot. Vääryyksien julkistaminen on toki hyväksyttävää, mutta epäkohta on siinä, että jotkut voivat rahalla ja arvovallallaan ostaa oikeuden toimia rauhassa väärin tai vastuuttomasti.

Järjenkäytön yksi este on sisäänrakennettu demokratiamme pelisääntöihin. Poliitikko valitaan ajamaan tietyn ryhmän etuja, mikä saa tapahtua yleisen edun kustannuksella. Kansanedustajalle, jolle tärkeintä on valtion varojen haaliminen omalle vaalipiirilleen, on vakiintunut nimitykseksi siltarumpupoliitikko. Kunnan edustajaksi valitun henkilön tehtäväksi kuntayhtymässä on suorastaan määrätty ajaa oman kuntansa etua eikä ratkaisua, mikä olisi paras kokonaisuuden kannalta. Siksi parhaimmillaankin päästään puhumaan vain siedettävästä poliittisesta kompromissista.

Vaaleissa äänestyspäätös kai aika harvoin tehdään pelkästään ideologian ja puolueen ilmoittamien tavoitteiden perusteella. Äänestäjiä houkuttelee puolue, jonka ansiolistalla on niukasti saavutuksia, sillä puolueet, joilla on tekoja, jäävät kielteisinä mieleen, koska näistä teoista moni äänestäjä kokee kärsineensä, vaikka maamme olisi hyötynyt. Siksi hallitusvastuu lähes aina alentaa ja oppositioasema kasvattaa puolueen suosiota.

Moni äänestää sitä puoluetta, jota on ennenkin äänestänyt. Toisia taas velvoittavat ystäväpiiri tai suvun perinne. Kun omistaa kalliin asunnon arvokkaalla paikalla ja arvoauton ja on varaa muihinkin vastaaviin menestyjän statussymboleihin, pakettiin usein kuuluu yhtenä osana äänestää kokoomusta. Näin tekevät myös eräät luuserit, koska he sillä yrittävät pettää itseään ja muita. Vasemmistosympatiat ovat kuitenkin monille niin vankka perinne, että tämä voittaa sen ristiriidan, että vasemmistolaisuus helposti mielletään vähäosaisen tuntomerkiksi. Häpeä huono-osaisuudesta saattaa kuitenkin olla syy jättää äänestämättä, koska oma etu vaatisi äänestämään vasemmistoa.

Puoluesidoksia kuitenkin katkeaa, kun kilpaileva puolue löytää vetovoimaisen ehdokkaan. Moni nimittäin äänestää henkilöä, jota useat muutkin näyttäisivät äänestävän. Kun syntyy tällainen muoti-ilmiö, muuta ei tarvita ehdokkaan ja puolueen vaalimenestykseen.

Paljon vaikuttaa, kuinka konservatiivisen kuvan puolue antaa itsestään vai edustaako puolue modernia ja liberaalia ajattelua. Silti keskeisenä pohjavirtana on edelleen puoluekentän vanha jako oikeistoon ja vasemmistoon. Oikeiston tavoitehan on puolustaa hyväosaisia ja vasemmisto on profiloitunut ajamaan vähäosaisten etuja. Tosin oikeistokin puolustaa pienituloisia, jollei se huononna hyväosaisimpien asemaa, ja vasemmisto hyväksyy hyväosaisten puolustamisen, mikäli sellaisen voidaan osoittaa näkyvästi hyödyttävän pienipalkkaisia. Lopuille puolueillemme elinkeinot, palkat ja työolot ovat enemmän alisteisia puolueen muille tavoitteille.

Moititaan tuuliviiriksi ja oman joukon petturiksi, mikäli puolueeseen sitoutunut uskaltaa kannattaa toisen puolueen ehdotusta ja peräytyy omastaan yhteisen hyvän edistämiseksi. Sellaista kohtaan media kärkkäästi nostattaa suorastaan herjatulvan. Se on tiedotusvälineille tulonlähde, se myy, sillä ihmiset nauttivat toisten julkisesta mollaamisesta. Oppositio moittii mahdollisimman värikkäästi hallituksen toimia ja hallitus yrittää vastata samalla mitalla. Usein näin vain siksi, että poliitikko ja puolue pysyisivät tiedotusvälineiden otsikoissa. Yhteisen hyvän edistäminen jää helposti taka-alalle ja syy on enemmän median kuin poliitikkojen.

Ihmisluontoon kuuluu, että on vaikea suvaita vastapuolen esitystä, vaikka se tuntuu omien kantaa paremmalta. Hallituksen ja opposition kiistelyssä on yleensä vain tästä kysymys – miksi muuten mielipiteet törmäsivät rintamalinjaan aatemaailmaltaan kirjava sateenkaarihallitus vastaan oppositio. Ihmisille on luontaista uskoa enemmän johtajiensa "saneluun" kuin vastapuoleen tai omaan ajatteluun. Usein johtajan karisma vaikuttaa meihin voimakkaammin kuin se, mitä hän sanoo. Monestihan puolue alkaa kasvaa, kun löytyy valovoimainen johtohahmo, vaikka puolueen ohjelma säilyisi ennallaan. Demokratia ei ole aina pelastanut kohtalokkailta väärinkäytöksiltä, jotka on mahdollistanut juuri johtajan karisma. Siitä Hitlerin valtaanpääsy on pelottava osoitus.

Uuden opettelu on lisätyötä. Lisäksi uudistuksiin aina sisältyy ennalta arvaamattomia riskejä. Varmasti monta kertaa muutosvastarinta onkin ollut ihmisten pelastus. Siksi evoluutio on varustanut ihmismielet muutosvastarinnalla, mikä saa hyväksymään uutta korkeintaan vähän kerrallaan. Erityisesti vaikeina aikoina haikaillaan entisen perään; silloin konservatiivit lisäävät kannatustaan. Kuitenkin taloutemme korjaaminen vaatisi uudistuksia.

Tarvittavien uudistusten esteenä ovat myös henkilöt, jotka pelkäävät, että toiset liikaa hyötyisivät uudistuksista. Kateus, kilpailu vaikutusvallasta ja kunnian tavoittelu teettävät järjettömyyksiä. Kaikki eivät kuitenkaan ole maineen ja kunnian perään. Siksi toisinaan tärkeäksi koettu henkilö onkin vain keulakuva ja todelliset vaikuttajat ovat taustalla julkisuudelta piilossa. Valitettavasti näidenkin kunniaa vierastavien joukossa on paljon niitä, joiden tärkein tavoite edistää omaa etua yleisen edun kustannuksella.

Poliittisessa umpikujassa Urho Kekkonen nimitti virkamieshallituksen, koska poliitikkojen näytti olevan mahdoton tinkiä omista asemistaan. Nykyään presidentillä ei ole valtuuksia hallituksen muodostamiseen. Eduskuntammekaan ei pysty valitsemaan virkamiehistä hallitusta, sillä puolueet kuitenkin suhmuroisivat mukaan omia hengenheimolaisiaan eikä luotettaisi edes lähtöasetelmaan tuloksista puhumatta.

Taitavat vaikuttajat osaavat käyttää diplomatiaa. Sehän tarkoittaa, että vältetään tilanteita, joissa häviölle joutunut menettäisi kasvonsa, mikä yleensä tekee hänestä pitkävihaisen vastustajan. Siksi kannattaa etsiä sellaisia ratkaisuja, että myös hävinnyt osapuoli saa kunniaa osakseen eikä häviölle jäänyttä ainakaan ivata niin kuin on yleinen tapa. Nelson Mandela ja Martti Ahtisaari ovat toimineet diplomaattisesti. Poliittinen järjestelmämme ei kuitenkaan suosi diplomatiaa, sillä viimeistään vaalikampanjat vaativat aivan toista: muut puolueet ja niiden ehdokkaat pitää saada näyttämään kelvottomilta.

Edellä kuvatut ja monet muut inhimilliset piirteemme ohjaavat järjenkäyttöä, vaikka sitä on usein vaikea itselle myöntää. Jollei näin olisi omalla kohdallani, olisin tunteeton robotti, psykopaattiin verrattava mieleltään häiriintynyt. 


Itsesuojeluvietti tekee itsekkääksi

Paras vaihtoehtomme olisi
- hylätä EU, koska pärjäämme parhaiten yksin.
- edelleen tiivistää yhteistyötä EU:ssa, sillä näin Suomikin hyötyy.
- lisätä maailmanlaajuista yhteistyötä, mikä on EU:n ja Suomen pelastus.


Näillä kolmella ajatusmallilla on eri kannattajat, mutta kaikilla perustelu on sama: oma etu. Itsesuojeluviettimme saa pitämään huolta omista eduista, oman perheen ja läheisten eduista sekä myös oman maan ja sen kansalaisten eduista. Löytyy harvoja, jotka kykenevät olemaan epäitsekkäitä, mikäli itselle koituu paljon menetettävää. "Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan." 
Kukaan ei varmaankaan kiellä itsesuojeluvietin olemassaoloa, mutta sen vaikutuksia ajatteluumme on hankala hyväksyä. Tuomitsemme ajattelumallit tai toimintaehdotukset vain siksi, koska niistä näyttäisi olevan itselle vahinkoa, vaikka ne tuntuisivat hyviltä yleisen edun näkökulmasta.

Ajattelumallit eli ideologiat muokkautuvat aikojen mukana – paitsi tiedon karttuessa ennen kaikkea muotien eli trendien muuttuessa. On aikamme trendi, että vielä 2014 tulisi lisätä elvytystä. Poliitikot ja heidän vanavedessään suuri yleisö ja sitten myös media vaativat elvytystä, vaikka perustelut ovat kiistanlaisia ja asiantuntijalausunnot vastustavia. Usean kansalaisen silmissä oikeassa ovat he, jotka vaihtoehdoista poimivat itselle mieluisimman lupauksen. Monia houkuttelee lupaus, että elvyttämällä hyötyisivät sekä yritykset että palkansaajat, mutta tämä on kuitenkin harha, koska seuraukset vähän pitemmällä ajalla näyttävät tuhoisilta.

Pikkuhiljaa tuntuu jäävän yhä vähemmälle kannatukselle, että pitäisi suosia oman paikkakunnan yrityksiä. Sekin on ollut aikakauden trendi. Luopuminen ohjeesta "suosi suomalaista" on sen sijaan monelle vielä kova pala. Tätä ohjetta tiukimmin yrittävät noudattaa äärimmäisen vastuuntuntoiset. Ohjeen pohjana on vakaumus, joka on tulosta pitkästä mielipidemuokkauksesta eli propagandasta kuten ennen sanottiin. Koska kotimaiset yritykset hyötyvät suomalaisen suosimisesta, ne toistavat vaatimusta mainoksissaan, mikä auttaa ohjeen säilymistä. Ohje on ollut hyödyllinen, mutta nyt se on arveluttava, mikäli parasta onkin eri maiden laaja yhteistyö.

Itsesuojeluvietti saa minutkin etsimään omaa etua, jota nykymaailmassa mielestäni palvelee laaja yhteistyö. Se on parasta Suomelle ja sitä kautta se turvaa oman hyvinvointini. Tähän tulokseen olen luultavasti päätynyt perimmältään itsekkäistä syistä, vaikka toisista lähtökohdista varsin moni on päätynyt myös itsekkäistä syistä yhteistyön vastustajaksi.

Minun on vaikea nähdä, että ihmiset juuri koskaan toimivat muista syistä kuin itsekkäiden motiivien pohjalta. Itsekäs motiivi voi olla muutakin kuin rahassa mitattavaa: se voi olla oman uskonnon, oman ideologian sekä omasta mielestä hyvien tavoitteiden turvaamista ja levittämistä. Usein niihin vedotaan, vaikka ne ovat vain veruke, jonka taakse yritetään piilottaa oman edun tavoittelu. Jos auttaminen tarvitsee palkinnon, joka on haudanjälkeinen elämä, eikö silloinkin ole kyse itsesuojelusta? Huoli maailmantaloudesta, maailmanrauhasta tai ilmastomuutoksesta ovat tyypillisiä esimerkkejä, joissa yksilön huoli lähtee oman ja läheisten tulevaisuuden turvaamisesta, vaikka vastapuoli omista eduistaan johtuen kokee nämä huolenilmaukset ja niiden mukaiset toimet ymmärtämättömyytenä ja jopa kateudesta johtuvana kiusantekona.

Koska ainakin suuri enemmistö meistä on itsekkäitä, laaja yhteistyö pitäisi saada näyttämään oman edun ajamiselta. Se olisi muutos vallitsevaan suhtautumistapaan, joka ei ole ottanut huomioon viettiemme ja vaistojemme vääristävää vaikutusta. Tarvittaisiin ratkaisuja, jotka manipuloisivat ihmismielen itsekkäitä motiiveja sellaiseksi, että yhteistyö saisi kannattajia ja voisi laajentua siinäkin tapauksessa, että talouden taantuma jatkuu. Ihmiskunnalla - ja Suomella sen mukana - olisi laajan yhteistyön avulla myös vaikeina aikoina parempi tulevaisuus kuin hajaannuksen kautta. Vai haluaako joku kumota tämän väitteen?

Historiasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka yhteinen vihollinen on pakottanut liittoutumaan. Yhteistyön logiikka Euroopassa on viime vuosina tehonnut varsin moniin, sillä onhan EU aikaansaatu ja jatkanut kasvuaan, kun on vedottu yhteiseen uhkaan: Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Japanin ja nousevien talousmahtien taholta tulevaan kilpailuun ja sodanuhkaan Venäjän taholta.

Nyt näyttää kuitenkin pahasti siltä, että yhteistyö vain EU:n sisällä ei enää riitä. Kaupan esteiden raivaaminen yhteistyön tieltä EU:ta laajemmilla alueilla, puhumattakaan koko maailman mittakaavasta, on ollut takkuista, vielä takkuisempaa kuin EU:n taival. Olojen vaikeutuessa aina eripura ja yhteistyökyvyttömyys pyrkivät kasvamaan. Laaja yhteistyö on vaikeaa, koska ei saisi etsiä kilpailijoita, joita voisi syyttää omista vaikeuksista, mikä on vaikeuksien kohdatessa ihmisen luontainen reaktio - oli aihetta tai ei. Hyvältä ei näytä, kun Yhdysvaltain ja EU:n kauniiksi naamioitu liittolaissuhde paljastui raa´aksi kilpailuksi, mikä kävi ilmi Yhdysvaltain harjoittamasta vakoilusta EU:ta kohtaan. 

Käyttäytymisemme evoluutio


Ihminen on kehittynyt elintilasta kilpaileviksi heimoiksi. Suuri on pärjännyt pienempiä vastaan, mikä on jo kauan sitten houkutellut heimoja hakeutumaan yhteen vihollisen uhatessa ja uutta elintilaa vallattaessa. Säännön mukaan, kun muinaiset valtakunnat kasvoivat, ne siinä vaiheessa myös kukoistivat. Sehän tarkoittaa, että valtakunnassa tapahtui meidän aikamme terminologian mukaan talouskasvua eli juuri sitä kehitystä, mitä me epätoivoisesti tavoittelemme. Kun väestö sitten kasvoi niin, että elintila ja resurssit kävivät riittämättömiksi aikaisempaan verrattuna ja tuli siis taantuma, itsesuojeluvietti sai säännön mukaan ajattelussa suuremman vallan. Siinä tilanteessa heimot irtautuivat yhteistyöstä verisesti taistellen tavoitteena vain oma etu. Kun menee oikein huonosti, syttyy sisällissotia läheistenkin kesken. Sitten kun liikaväestö on menehtynyt tai vahvemman toimesta suorastaan raivattu pois tieltä etnisiin puhdistuksiin verrattavilla tavoilla, saattoi taas alkaa kehitys kohti uutta kukoistusta uusien liittoutumien avulla.

Itsesuojeluvietin vastavoimaksi ihmisellä on myös vietti omaksua yhteiset tavat eli yhteinen kulttuuri. Koska ihminen on laumasielu, hän uskoo, mihin muutkin uskovat, vaikka perustelut horjuisivat. Silloin uskonnoilla on ollut suuri rooli. Ihmisluontoon kuuluu uskonnollisuus, tarve uskoa jumaliin tai auktoriteetteihin, kuten hallitsijoihin, idoleihin, puolueeseen ja ideologiaan. Uskonnon voimalla pystytään taistelemaan itsekkyyttä vastaan. Moni uskonto vaatii toisten tarpeiden hyväksymistä, siis suvaitsevaisuutta. Kristinuskokin kehottaa rakastamaan lähimmäisiä sisällyttäen mukaan viholliset.

Vaikka maailma ja tavat ovat muuttuneet, ihmisen vietit ovat säilyneet jokseenkin samoina kuin ne olivat jo tuhansia vuosia sitten. Evoluutio on varustanut suurkaupungeissakin elävät ihmiset pienten heimojen väliseen kilpailuun räätälöidyillä vieteillä. Siksi itsesuojeluviettimme saa epäilemään yhteistyön mielekkyyttä, vaikka laaja yhteistyö todistettaisiin parhaaksi ratkaisuksi. Miksi yhteistyö erityisesti vaikeina aikoina on vastenmielistä hyväksyä, johtuu ennen kaikkea siitä, että ihmiset, jotka kokevat kärsivänsä toisiin verrattuna vääryyttä tai hätää, itsesuojeluviettinsä saamista kasvavista ärsykkeistä johtuen lähtevät pelastamaan omaa asemaansa muista välittämättä. Siinä tilanteessa he näkevät entiset kumppaninsa kilpailijoikseen ja syyllisiksi omiin vaikeuksiin.. Eriarvoistuminen, jonka kasvu näyttäisi olevan sääntö laskusuhdanteiden aikana, ruokkii tällaista suhtautumista.

Kuinka yritykset alkoivat hallita ihmistä

Mikä käynnisti teollisen vallankumouksen 1700-luvulla? Myös sitä ennen suurin osa ihmiskuntaa on ottanut käyttöönsä uusia merkittäviä innovaatioita. Sellaisia ovat olleet siirtyminen kuokasta auraan, hevosen kesyttäminen, monen tuottoisan viljelyskasvin käyttöönotto jne. Miksi vasta höyrykone pani alulle sellaisen teollis-taloudellisen muutoskehityksen, jonka vauhti on yhä vain kiihtynyt? 


"Vaikka ihminen on viljellyt maata jo liki 12000 vuotta, keksimääräinen elintaso on maailmassa kasvanut vain 200 vuoden ajan. Miksi taloudellinen kasvu sai alkunsa vasta 1800-luvun alussa?" Tähän kysymykseensä Taloustieteen oppikirja jättää kuitenkin vastaamatta.

Vastausta kannattaa hakea siitä muutoksesta, mikä tapahtui tuotantotavoissa ja oli erilaista verrattuna aikaisempiin tuotantomuutoksiin. Ennen teollista vallankumousta ihmiset johtivat pajojaan ja verstaitaan, mutta höyrykone teki kilpailukykyisimmiksi niin suuret yritykset, että yritystä ei yksi ihminen enää pystynyt hallitsemaan. Samalla muuttui monta muutakin asiaa, mutta oleellista on, että tuotantolaitoksista kehittyi organisaatioita, joiden tarpeet alkoivat näytellä suurempaa roolia kuin niitä johtavien henkilöiden tarpeet. Suurikin johtaja on pikkutekijä suureen yritykseen verrattuna. Kehitys on vienyt siihen, että johtajat ja myös yhtiön hallituksen sekä muun johdon jäsenet etsitään mittatilaustyönä yritysten tarpeita silmälläpitäen, joten yrityksen omistajat, hallitus ja johtajat ovat yleensä eri henkilöitä. Johtaja voi saada potkut siinä missä muutkin työntekijät, ero on vain erorahoissa.

Johtajat ovat ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Heitä ohjaavat kunnia, häpeä, kateus, kiitollisuudenvelka, kiintymys ja muut inhimilliset tunteet. Niin kauan kuin johtajat yksin johtivat yrityksiä, heihin saattoi tehota vetoaminen asioihin, joita nykykielellä kutsutaan yhteiskuntavastuuksi. Nyt vetoomuksin ei edes teoriassa estetä yritystä irtisanomasta työntekijöitä tai saastuttamasta ympäristöä. Sellaiset vetoomukset ovat ajan haaskausta. Johtajan tehtäväksi jää kiemurrella poliittisten päättäjien ja kansalaisten edessä, mutta siitähän kallispalkkaiselle johtajalle maksetaan.

Ei johtajilla ole edes valtaa jättää irtisanomatta työntekijöitä siinä tapauksessa, että yrityksen tulos näyttäisi paranevan irtisanomisten seurauksena. Sellainen toimenpide olisi omistajien määräysvallassa, mutta eivät omistajatkaan sitä tee, koska he muodostavat kollektiivin. Kollektiiveilla ei ole inhimillisiä tunteita, sellaisia on vain yksilöillä. Jos johtaja antaa tunteiden ohjata päätöksentekoaan eikä tyydy pahoitteluihin, hän saa lopputilin. Samoin käy, kun yhtiön hallituksen jäsen alkaa tunteilla.

Ainoastaan yritys, jonka myyntiä parantaa näkyvä yhteiskuntavastuu - se on siis myynnin edistämiskeino - voi olla "vapaaehtoisesti" vastuullisempi kuin lait määräävät. Tämä on keskeisen tärkeä havainto, koska siinä saattaa olla ihmiskunnan mahdollisuus taistella talousbisneksen ylivaltaa vastaan. Vaikka yrityksillä on yhteiset edut, yritysmaailman sisällä yritykset käyvät keskenään rajua kilpailua. Siksi asiakkaiden siirtymä eettisempiin ja vastuullisempiin yrityksiin johtaa muutoksiin ihmisten hyväksi.

Voivatko ihmisen rakentamat luomukset muuttua ihmisen palvelijoista ihmisten hallitsijoiksi? Tieteiskirjallisuuden suosikkeja ovat robotit, jotka ottavat vallan rakentajistaan ja koko ihmiskunnasta. Historiasta tunnemme luomuksia, jotka ovat riistäytyneet rakentajiensa käsistä ja alkaneet orjuuttaa kansaa. Stalinin vainoina tunnettu poliisijärjestelmä muuttui mielettömäksi ja itseään paisuttavaksi tuhoamiskoneistoksi, mikä ei ollut kenenkään ohjattavissa. Samoin kävi Maon Kiinan kulttuurivallankumouksessa, kun punakaartit riistäytyivät mielivaltaisiksi. Lopulta niin Stalinin kuin Maonkin alullepanemat luomukset romahtivat, koska niitä elättävä yhteiskunta lamaantui. Voisiko globaali talousbisnes olla nyt kulkemassa kohti samantapaista kehityskaarta? Ainakin talouselämä järjestöineen on kasvattamassa valtaansa.

Yritykset tarvitsevat ihmisiä työtekijöinä yhä vähemmän suhteessa tuotantoonsa. Mutta ovatko sentään ihmiset asiakkaina ja kuluttajina yrityksille välttämättömiä? Myös tässäkin suhteessa ihmisten osuus laskee, sillä yhä enemmän yritykset myyvät tuotteita ja palveluja ihmisten lisäksi toinen toisilleen. Yritykset ovat aina vain enemmän riippuvaisia toisilta yrityksiltä saaduista ja toisille luovuttamista tekniikoista ja informaatiosta siitäkin huolimatta, että ne kilpailevat rajusti keskenään toisen tuhoutumiseenkin asti. Ihminen on yrityksille luonnonvaroihin verrattava eikä ihminen ole sen tärkeämpi kuin raaka-aineet ja energia.

Tietysti jatkossakin ihmisiä tarvitaan suunnittelemaan yritysten toimintaa. Jos kuitenkin tuotannon tarpeet määrittävät tarkkaan, millainen pitää tulla yrityksestä ja miten sen tulee toimia, ihmisten liikkumavara yritysten luojina ja työntekijöinä voi jäädä häviävän pieneksi. Jos näin on, eivätkö silloin yritykset johda ihmisiä eivätkä ihmiset yrityksiä?

Historia on ollut nousuja ja laskuja, mutta myös vakaita kausia, vaikka niihinkin ovat kuuluneet suhdannevaihtelut jo säiden vaihteluista johtuen. Ei ole oletettavaa, että tulevaisuuskaan olisi toisen näköinen. Mikäli valta tosiaankin on yritysmaailmalla eikä kansalaisilla, eivät ihmiset pysty vaikuttamaan tulevaisuuteensa, vaikka uskoisivat toisin. Aivan kuten yritys etsii tietyt mitat täyttävät henkilöt johtajikseen, valikoivat yritykset myös, millaisia poliittisia päättäjiä, virkamiehiä ja viranomaisia saamme. Se on suuressa määrin, jollei teollisuusmaissa peräti lähes kokonaan, yritysmaailman ohjaamaa mittatilaustyötä ja vallankäyttöä. Tämä tapahtuu mm. siten, että yritykset uhkailevat työntekijöiden irtisanomisilla ja yritysten poismuutolla (aina tämä ei ole uhkailua, vaan on todella pakon sanelema viesti). Yrittäjäjärjestöt ja monet yritykset antavat vaaliavustuksia niiden etua parhaiten ajaville tai muilla keinoin saattavat heidät kiitollisuudenvelkaan. Yritykset kiristävät mediaa antamalla ymmärtää, että mainostulot vähenevät, jollei media luo yrityksistä ja niiden tuotteista suotuista mielikuvaa.

Yritysmaailman suorittaman vallankaappauksen ei kuitenkaan tarvitse olla vain huono asia, mikäli näin pystytään ratkaisemaan niitä ongelmia, joiden ratkaisun ovat estäneet viettimme ja vaistomme. Valitettavasti monen mielestä ratkaisevampaa kuin tulokset on se, ketkä ovat aikaansaaneet tulokset. Jotka ovat olleet toimenpiteistä erimieltä, heidän on vaikea hyväksyä muiden saavutuksia. Tämmöinenkin estää, ettei oteta käyttöön parhaita vaihtoehtoja. Sen sijaan siihen pystyy yritys, joka on tunteeton kollektiivi.

Monen mielestä ihmiskunta elää nyt historiansa parasta aikaa. Kiitos kehityksen, mikä lähti vauhtiin teollisesta vallankumouksesta. Kuitenkaan se ei ole estänyt talouslamoja sekä pieniä ja suuria sotia, kansanmurhia ja ympäristötuhoja. Voittopuolisesti suuressa osassa maapalloa yritysten toimesta on hyvinvointi kasvanut - ihmisten tyytyväisyyden muutoksista tosin kiistellään. Kuitenkin pelottavasti yritysmaailma näyttäisi olevan ajamassa itseään vaikeasti yksilöitävän ja laajasti ymmärretyn velkaantumisen kautta romahdukseen ja ihmiskuntaa kaaokseen.



Artikkelin kirjoittaminen aloitettu 23.7.2013


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti